Askeettista glamouria

Katsoin ulos ikkunasta ja näyttää siltä, että siellä on ihan nätti päivä. Sääli, etteivät monetkaan Pohjois-Suomen nuorista osaa nyt nauttia, sillä heidän hiihtolomansa lähestyy uhkaavasti loppua.. Tai mistäpä minä tiedän, sureeko monikaan sitä sillä tavalla. Ajattelinpa nyt vain yrittää samaistua! Eilen se olisi ollut jopa suhteellisen helppoa, kun olin itsekin sellaisessa epätoivon tilassa.

Epätoivoa lietsoi tieto seuraavista päivistä. Kuten olen varmaan sataan kertaan sanonut, inhoan olla kotona ja kuunnella vain omia ajatuksia. Viime aikoina olenkin viettänyt yhä pidempiä aikoja Valtsulla, mutta koska Valtsulla on nyt töitä, en voi olla siellä, kuten viime viikolla.

Viime viikko oli kaikessa arkisuudessaan tosi jännittävä, mistä esimerkkinä: kävin kaupassa pyörällä! Voitteko kuvitella? Päätellen Valtterin silloisesta ilmeestä, niin ihmeeltä se taisi vaikuttaa hänenkin mielestä. Joskin ihan väärästä syystä: Valtsun mielestä oli nimittäin ihme, että pysyin edes pystyssä.

Valtteri: ”Tuo on vähän vaikean näköistä.”
Minä: ”…No kun tämä on miesten pyörä!”

Seuraavan kerran poljinkin sitten tutummalla naisten mallilla (siihen lievästi pakotettuna). Valtterin sisko oli pyytänyt meidät mukaansa pelaamaan sulkapalloa ja oli heti veljensä kanssa samoilla linjoilla, että kyllä meidän (minun ja hänen) pitää vaihtaa pyöriä. En ole kyllä vieläkään varma, menikö se matka Sannan osalta yhtään sen paremmin, mutta Valtsun mukaan siitä suoriuduttiin heti paljon nopeammin. Ehkä sitten niin.

Näyttipä se miten epätoivoiselta tahansa, niin kyllä minusta oli taas mukava polkea! Peruskoulusta päästyä siihen ei ole ollut juuri tarvetta ja ajokortin jälkeen olen käyttänyt vain autoa. Syytän siitä paitsi laiskuutta ja huonoa kuntoa, niin myös pikkuveljeä, joka on pistänyt kaikki talomme kaksipyöräiset, palasiksi. Minun omaisuudestani aloittaen ja omaansa, lopettaen.

Tahdon pyörän!

Paitsi että tahdon pyöräillä, niin haluan myös käydä pelaamassa sulkapalloa tai juosta vaikka juoksumatolla. Kuntosalikortti olisi tosi hieno, joskaan ei kenenkään muun mielestä. Aina kun uskallan mainita asiasta kotona, saan osakseni toruja ja vihaisia katseita. Tässä onkin kaksi kantaa, jotka molemmat ovat ihan ymmärrettäviä, eivätkä vaadi kovin laajoja selittelyjä.

Minä tahdon liikkua, koska tarvitsen jotain, johon purkaa ahdistusta. Liikunta tekee hyvää keholle ja mielelle ja jos on istunut seitsemän vuotta nojatuolissa, niin pientä jumppaa on ihan oikeutettua kaivata.

Oikeutettua ja ymmärrettävää on myös se, että vanhempia huolettaa kun anorektikko tytär himoitsee liikkumaan. Sellaiseen ei ole ehkä ihan helppo antaa lupaa, jos mielessä häilyy vain kuva painon laskusta ja krematoriosta.

Mutta miten minä päädyin puhumaan polttohautauksesta, kun vielä alussa tarkoitukseni oli kertoa, että vaikka eilen aamulla ahdisti, niin iltapäivällä oli jo paljon parempi! Vietimme äidin kanssa myöhäistä naistenpäivää periaatteella: Kaksi kiukkuista naista lähti shoppaamaan, toinen pääsi rahoista ja molemmat pahasta tuulesta. Meillä oli lopulta tosi mukava ilta!

Aluksi shoppailtiin vaatteita (äiti oli lähdössä käymään ulkona) ja kun kassissa oli pari puseroa (tosi hienoja!), pysähdyimme hautaustoimiston ikkunaan peilailemaan mamin silmäpusseja. Ehkä ne tosiaan näyttivät vähän zombille kuuluvilta (rouva työnarkomaani, opiskelija ja ylisuorittaja), mutta vaikka kaiverruksen olisi saanut kiven kanssa samalla hinnalla, niin päätettiin ensin katsoa, josko Body Shopilla olisi silti tarjota jotain halvempaa ratakisua. Ja olihan sillä!

Tosin nyt en malta puhua siitä, mitä äiti osti itselleen, vaan tahdon kiinnittää huomionne siihen, mitä hän osti minulle. Olen ilmeisesti lukenut liikaa blogeja, sillä keksin jossain vaiheessa, että tahtoisin maalata huuleni sellaisella 50-luvun punaisella. Asia hautui mielessäni muutamia viikkoja, kunnes muistin, että olihan 50-luvulla myös brunetteja.

Seisoskelin siis kemikaalikaupan huulipuna hyllyllä kun äiti kysyi, että minä mahdan katsoa. Osoitin kirkkaanpunaista huulipunapuikkoa ja yllättäen äiti sanoi, että otetaan se samalla. Pakettiin pistettiin vielä sävyyn sopiva rajauskynä ja minä olin kuin pikkulapsi: onneni kukkuloilla. En ole ikinä käyttänyt meikkejä, lukuun ottamatta puuteria ja kynsilakkoja.

Nyt minulla onkin siis ollut keino kiusata talon miesväkeä jumittamalla tuntikausia vessassa ja harjoittelemalla vakaata piirtoa. Se oli keskivaikeaa. Ehdin kuitenkin pyörähtämään punaisine huulineni vielä toisen kerran kaupungilla ja liekö sitten sattumaa, mutta ulkonäköäni ehdittiin heti kehumaan. Ja tuntuihan se hyvältä!

Lisäksi tuli mieleen vielä viime päivitykseni. Jos joku siis muistaa vielä leikatut hiukseni, niin Valtsulle kelpasi. En ole kuullut esittelyn jälkeen enää sanaakaan pitkästä tukasta ja sen ehdottomuudesta naisilla. Hähää! Katson siis olevani ikuisuuskiistamme voittaja, joskaan en kaipaa siihen virallista varmistusta.

Riittää kun minä tiedän.
Ja minähän tiedän!

- Malla