Ei jaksa... Olla yksin.

Sunnuntai. Taas.

Ikkunasta paistaa aurinko. Sen pitäisi antaa toivoa, paitsi keväästä, myös tästä päivästä. Lähtisinkö käymään Valtsulla? Olin siellä juuri muutamia päiviä ja kyllä olo oli heti parempi kuin kotona. Valtsu asenteli supertietokoneeseensa superosi (+ ylikellotti näytönohjainta ja prosessoria, mittaili koneensa lämpötiloja ja ajoi kuormittavia testiohjelmia) ja ja minä keittelin tomaattikeittoa. Tai keittelin tomaattikeittoa kun en ollut nukkumassa tai liian lumoutunut Saatanasta (palvon, palvon!).

Nukkumista puolustan äkillisesti iskeneellä flunssalla ja Saatanaa Mihail Bulgakovin kirjalla (Saatana saapuu Moskovaan). Olenko ikinä kertonut, miten minä ihailenkaan sitä teosta? Ja tämän voi tulkita vapaasti mainoksena.

Nyt taitaa olla menossa viides (vai peräti kuudes?) lukukerta. Teksti voi aluksi tuntua vähän vaikealta (miksi kaikki venäläiset nimet kuulostavat ihan samalta…?), mutta se vaatii vain totuttelua ja loppu onkin pelkkää iloa. Kunhan vain jaksaa riemuita!

Miksihän yksin ollessaan mistään on niin vaikea saada iloa tai otetta? Minulla on mielikuva sellaisesta ympyränmuotoisesta sokkelosta, jossa kaikki tiet ovat umpikujia. Silti mieli etsii koko ajan jotain koloa, jota pitkin paeta, päätyen vain jumiin vaikeiden tai ahdistavien asioiden kanssa.

Syö, oksenna, syö, oksenna, oksenna, oksenna.

Kunpa saisin purettua ajatukset vain jollain toisella tavalla! Tiedän, että tarvitsen muutoksia ja yritänkin keksiä ratkaisua, mutta tuntuu, ettei mitään simppeliä ja yksinkertaista ole olemassa. Vaadittavat siirrot ovat suuria ja suurimpana varmaan muutto kotoa.

Sellaista päätöstä ei kuitenkaan tehdä yksin ja sunnuntaiaamuna, joten ajattelin aloittaa varaamalla ajan kampaajalta. Aika on nyt sitten ensi viikon lopulla, joten ehdinpä ainakin miettiä miten tämä pehko pitäisi leikata. Vaikka, eiköhän sekin ole jo tiedossa! Sääli Valtsua.

Oletteko te muut ikinä kinastelleet miesten(ne) kanssa pitkistä hiuksista? Minä olen. Ja tällä kertaa aion kynityttää itseni oikein kunnolla. Hähhähää, älkööt yrittäkö estää minua!

Valtsulla on muutenkin mennyt uskottavuus näissä asioissa. Kaikki lyhythiuksiset tytöt näyttävät pojilta, tupeerattu tukka on takussa, eikä kukaan katso ihmisten kulmakarvoja. Lisäksi sain viime kerralla kuulla, että päässäni on muhkuroita ja että pitkä tukka pitäisi ne paremmin piilossa.. Ei naisiin voi vedota tuolla tavalla! Janoan kostoa.

Miten muuten kuin hiukset leikkaamalla voisi muuttaa, jos ei koko elämää, niin edes yhtä päivää? Olen koko viikonlopun yrittänyt tavoitella niitä harvoja kavereita, joita minulla on olemassa. Huonoa tuuria, että kaikki ovat olleet liian kiireisiä: tehneet töitä tai juhlineet äitiensä syntymäpäiviä. (Miksei minunkin äitini voisi täyttää helmikuussa?)

Tästä lannistumatta ajattelin, että voisihan sitä tutustua uusiinkin ihmisiin. Mietin meneväni kirjastoon tai kaupungille, mutta jotain oli varmaan tapahtumassa, koska parkkipaikat olivat silkkaa satua. Seuraavaksi mietin epätoivoisena pulkkamäkeä, mutta kun mäkikin oli hukassa (ja liukuri samassa paikassa!), niin päädyin makaamaan pahantuulisena sohvalla.

Pyöritin ja pyöritin ja jossain vaiheessa keksin etsiä kirjeenvaihtoilmoituksia netistä. Kerrankin tuntui tärppäävän! Nyt tarkistan sitten meiliä kokoajan siltä varalta, että luukkuun on ilmaantunut lukemista uudelta tuttavalta.

Välillä surffailen katsomassa, millaista työtä näillä kulmilla voisi tehdä vapaaehtoisena. Olen miettinyt sitäkin jo jonkin aikaa ja puhunut aiheesta myös terapeuttini kanssa. Tämän mielestä kuolevien mummojen tapaaminen ei kuulostanut piristävältä ajatukselta.. Ja onhan se noin muotoiltuna vähän surullista. Tosin mitä ajattelin kyllä jotain vähän muuta!

Kotona en kuitenkaan tahdo istua ja yrjötä, haista pahalta ja kuolata. Hyi.

Sitä paitsi isä on onnistunut yllättämään minut jo muutamaan kertaan itse teossa. Ilmeisesti en ole enää kovin luotettava, kun isukki saattaa ruuvata vessan lukon auki ihan vain tarkistaakseen, ettei sitä olla taas väärällä asialla.. Silloin se oma kämppä muuten tuntuu aika houkuttelevalta ajatukselta! Ehkä jopoa sunnuntaiaamun asialta!

”ISI! MENE NYT HUKKAAN SIITÄ!”

- Malla

(Teksti on kirjoitettu sunnuntaina, mutta päivitetty maanantaina. Pahoittelen teknisiä ja vähemmän teknisiä ongelmia.)

Anonyymit Asenneongelmaiset

Hei! Olen Malla ja olen huono diabeetikko. Se ei ole mikään uusi asia, mutta tuli taas mieleeni eilen yöpymiskamppeita pakatessa. Jätin nimittäin verensokerimittarini kotiin tietoisesti ja ilman mitään pätevää perustetta.

Yhdessä kerrassa ei sinänsä olisi mitään vaahtoamista, mutta tulin nyt pistäneeksi merkille, että tämä on minulle ihan yleinen toimintatapa. Viikon päästä olisi poliklinikka ja minulla on rästissä monta mittaamatonta kuukautta. Niin, olen siis Malla ja minulla on asenneongelma.

Verensokerin mittaaminen ei ole iso asia. Se on pieni pistos sormessa ja sen jälkeen kymmenen sekuntia kun tulos on valmiina. Silti en jaksa tarkistella näitä elämäni numeroita. Tai kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ei kyse ole laiskuudesta, vaan muistista. Minä tosiaan saatan välillä unohtaa, että elimistöni kaipaa tietynlaista erityisseurantaa. Se on sellaista taktista dementiaa!

Onneksi alitajuntani ei taktikoi insuliinien kanssa. Sillä vaikka jätänkin mittarini yleensä aina matkasta, niin insuliinit ovat kulkeneet viimeaikoina hyvin mukana. En nyt tietenkään tarkoita, että olisin aiemminkaan huidellut matkoillani ilman kyniä tai pumppua, mutta kyllä jokaiseen vuoteen on mahtunut niitä päiviä, jolloin koulusta on pitänyt palata, kun sokerit ovat olleet huonon varustautumisen takia koomalukemissa.

Mieleen tulee monia kohtauksia ja muistanpa eräänkin kerran, jona itse rehtori tuli hakemaan minua luokasta kun olimme aloittelemassa biologian koetta. ”Malla, äitisi soitti että sinulla on lääkkeet keittiön pöydällä.” Mitähän sen jälkeen tapahtui? Paistattelin kai hetken kiusallisessa huomiossa, kunnes kynät alkoivat sauhuta ja sain jossain vaiheessa kokeen palautettua. Todennäköisesti lähdin vasta sen jälkeen kotia.

Olenhan sanonut, että vihaan korkeita sokereita? Ne ovat aivan kamalia. Tämän totesin etenkin viime talvena, jona arvoni eivät edes käyneet inhimillisissä lukemissa. Pidin niitä tarkoituksellisesti korkealla. Lääkärit olivat siitä aika pahana, mutta onneksi en muista näiden vihaa siltä tokkuralta. Muistan vain, että pyrin olemaan kokoajan varmana, että ’hah, hah, eivätpä ainakaan ole sokerit laskussa!’

Jos korkeat olivat ongelmana viime vuonna, niin matalat jylläsivät sitä ennen. On nimittäin niin, että mitä vähemmän on painoa, sen vähemmän tarvitaan myös insuliinia. Minulla insuliini herkkyys kasvoi vähitellen, mutta kokoajan. Samalla kun luovuin aterioista, luovuin myös ateria-insuliineista. Se ei kuitenkaan vielä riittänyt takaamaan hyvää tasapainoa, joten seuraavaksi jouduin pienentämään päivän muuta annostusta. Pienensin ja pienensin ja pienensin, kunnes annokset olivat samaa luokkaa kuin pikkuvauvoilla. Niin selviää diabeteksen ja anoreksian kanssa.

Sana selvitä, ei pidä sisällään vielä kovin paljoa ja ammattikoulun alkuaikoina minulla oli annosten pienentämisestäkin huolimatta yleensä vain matalia sokereita. Oikean annostuksen löytäminen oli todella vaikeaa ja tärisin kaikki aamu- ja iltapäivät koulussa kuin jossain horkassa. Sokerit humahtivat päivän aikana (’En syö lounasta ja välipalat shucks!') eivätkä kestäneet portaita tai bussipysäkille kävelyä.

Minä puolestani kestin yllättävän hyvin matalia, joskaan nyt myöhemmin se ei enää tunnu aiheelta, jolla kannattaisi kehuskella. Oli silkkaa typeryyttä roikkua shokkirajoilla, kun siitä olisi päässyt helpommalla vain syömällä. (Luotin tietoon, että elimistö alkaa muodostaa myös itse glukoosia kun tilanne alkaa näyttää turhan tukalalta. Se vain ottaa aikansa.) Tai ehkä minun tosiaan olisi pitänyt herätä joku kerta sairaalasta, niin olisi tullut sekin läksy nopeasti opittua!

Haimani on neonvihreä <3

Noihin aikoihin ainoa vastaukseni mataliin sokereihin oli siis odottaminen ja pumpun sulkeminen. Jälkimmäinen toimi ihan hyvin kunnes aloin ennakoida ja elää jatkuvasti ilman insuliinia. Tällä tavalla seurasivat ne korkeat - pelkäsin enemmän matalia. Nykyään olen päässyt eroon aika lailla molemmista tai ainakin niistä pahimmista ja kokoaikaisista. Hätävarojakin uskaltaa nykyään napsia, joskus jopa, vaikka ei olisi tarvetta!

Matalista sokereista ja hätävaroista tuli mieleeni eräs nuori pari Pendulumin keikalta. Juttelin heidän kanssaan siinä samalla, kun rusennuimme takkijonossa. Ehdotin, että pari olisi valittu illan söpöimmäksi, sillä sitä nämä tosiaan olivat. Ihania. Tai liian imeliä.

Huomasin heidät, kun tyttö kyseli poikansa vointia ja jatkoi kyselyä, vaikka vastaus oli aina sama: ”Ihan hyvä.”
”Selvä. Mutta sano heti, jos se muuttuu! Minulla on sinun suklaapatukka!”
Siinä vaiheessa en enää malttanut olla hiljaa vaan kommentoin pojalle, että hänellä oli onnea!
”Suurin osa joutuu huolehtimaan ihan itse omista hätävaroista.” Sitten virnuiltiin ja naureskeltiin, enkä ollenkaan osannut odottaa että jo seuraavana päivänä pilkka kapsahtaisi omaan nilkkaan.

Istuin Valtsun kanssa sohvalla, kun tunnistin käsissä tutun vapinan. Völlyin hetken tilassa ja totesin sitten, että kyllä nyt on pakko hakea rusinoita. Sanoin sen ja sain yllättävän vastauksen. ”Et muuten ota yhtä ainoaa!”

Olemme keskustelleen parisuhteemme aikana paljon rusinoista ja niiden vihatusta mausta ja koostumuksesta (”Mutta kun ne on niin pieniä ja käteviä!”). Nyt Valtteri oli kuitenkin kai saanut tarpeekseen ja marssi keittiöön tuoden sieltä mukanaan kolme pussillista karkkia. ”Syö noita!” Ja minähän söin.

Olin otettu karkeista, mutta vielä otetumpi olin pehmonallesta. Mielestäni jokaisen pojan pitäisi ostaa tytölleen jossain vaiheessa pehmoleluja ja minun tilini on nyt vihdoinkin avoinna! Hihihih. <3

Olen menossa huomenna Valtsulle pariksi päiväksi. En ole kertonut hänelle vielä(kään) blogista, joten voi siis olla, että nyt ei tule taas hetkeen päivitettyä.. Mutta se selviää, kun käyt katsomassa! On ollut tosi kiva huomata että aina tänne osuu joitakin uskollisia lukijoita! En tiedä keitä olette, mutta mukavaa viikonalkua teille ihanille! :)

- Malla

Pendulum ROCKS!!

Huomenta kaikki!

Tänään on tiistai ja ystävän päivä. Tänään on myös se päivä, jona on pakko ryhdistäytyä ja päivittää prinsessa. Tarkoitukseni oli tehdä se jo sunnuntaina, mutta äkillinen sanattomuus yllätti minut todella. Sanon yllätti, koska olin odottanut tuolta aamulta suoranaista tekstitulvaa. Luulin, että olisin ollut innoissani, haltioissani ja ehkä jopa hieman hysteerinen, mutta sitten minua vain väsytti.. Mikä sekin olisi pitänyt arvata! Lauantai oli sentään aika hurja ilta. Lunastin sen jo syyskuun alussa, heti kun sain kuulla Pendulumin esiintyvän Oulussa.

Niille jotka eivät tiedä, Pendulum on alun perin australialainen, elektronista musiikkia esittävä yhtye, joka on kirinyt nyt parin vuoden aikana jonkinlaiseen kulttisuosioon myös Suomessa. Tuntuu, että nykyään kaikki alle kolmikymppiset tunnistavat ’The Islandin’ ja jos eivät nimeltä, niin ainakin alkutahdeilta. Sitä ei vain ole voinut välttyä kuulemasta.

Minulle bändi tuli tutuksi Valtterin kautta. Sitten se alkoi soida radiossa ja kaikissa vaatekaupoissa. Tietyt kappaleet nostattivat kivasti sykettä ja ajattelin, että ne täytyy käydä kuulemassa vielä livenä. Ja niinhän minä sitten kävin! Keikka tosin siirrettiin kahdesti: ehdin leikata hiukseni ja uusia vaatekaappini. Lisäksi sain omituisia pakkoajatuksia yrittäessäni ostaa lippuja ja vietin monia unettomia öitä tiketin nettisivuilla.

Lippujen varaaminen oli samaa kuin käsien pakonomainen peseminen tai lukkojen tarkisteleminen. Täytin varauksen aina kassalle ja peruin sen sitten rituaalinomaisesti viimeisessä vaiheessa, jotta voisin aloittaa taas alusta. Ei mitään järkeä, mutta tulipa tehtyä!

Ehkä minua pelotti olla yksin liikkeellä (en saanut kaveria) ja huoletti se, etten osaisi heittäytyä, hullutella tai nauttia. Kuvittelin, miten säälittävältä näyttäisin seistessäni yksin jossain nurkassa ja heilutellessani uskaliaasti pikkurilliä. Tämä mielessäni tein itselleni lupauksen: kokeilisin tanssimista.

Ensimmäisen tanssiliikkeeni lauantaina olivat aika hataria: tuntui kuin raajoja olisi yhtäkkiä ollut tuplasti ja kaikille piti keksiä jokin suunta mihin niitä liikuttaa. Totesin heti, etteivät koreografiat ole minun alaani ja että näyttäisin tyhmältä sekä sivussa seisomalla, että siinä lattialla joraamalla. Valinnallani ei siis siinä mielessä ollut mitään väliä. Aloin heilua ja hyppiä vimmatusti, eikä se vissiin lopulta mennytkään niin hullusti.

Ajattelin, että tanssimalla en erottuisi joukosta, mutta miten olinkaan väärässä! Kummallista miten monet käsiparit löysivät lanteilleni… Ja hyvin pian pois! (”Älä koske!”)

En tiedä mitä Valtsu sanoisi, jos kuvailisin illan miesväkeä. Todennäköisesti nyrpistelisi paheksuvasti nenäänsä. Itse olen kuitenkin salaisesti tyytyväinen: oloni oli melkein kuin Marilyn Monroella! (Joskin hän oli hyvin onneton ihminen...)

En nyt laske niitä inhottavia niljakkeita (Lue: kännistä harittavat silmät, hieman huojuva ryhti, turhan tuttavallinen käsi, huulia lipova kieli ja kuola) ja kopeloitsijoita ilonaiheisiin, mutta nuoret pojat olivat kieltämättä ihan suloisia ja muutama ritarinkin löytyi. Juomat tarjottiin ja tanssimaan pyydettiin – monta kertaa.

Lopulta annoin muuan nuoren miehen lyöttäytyä seuraani ja pelastuin näin ollen isommilta ikävyyksiltä ja märehtijöiltä (niiltä kielen pyörittelijöiltä). Poika oli ihan mukava, joskin siinä vaiheessa kun jouduin vilauttamaan epävirallista kihlarengasta ja muistuttamaan että olen onnellisesti parisuhteessa, minua alkoi hieman harmittaa tämän puolesta. Yritin lohduttaa lannistunutta seuralaistani ja vakuutin, että olen oikeasti täysi paskiainen. Herra ei uskonut. Todisteeksi minun ei sitten auttanut kuin paeta paikalta.

Toivottavasti tyypille ei jäänyt aivan kamalaa kuvaa minusta.. Tai sama kai se, minulle jäi kuitenkin ihan hauska muisto illasta. Ehkä Pendulum oli lievä pieni pettymys (yhtyeestä olivat paikalla vain nokkamiehet DJ Gareth McGrillen ja Mc Verse) mutta meno oli aivan uskomaton, minkä lisäksi itsetuntoni mesosi iloista, eikä siinä tarvinnut sitten mitään ollenkaan harmitella. Lisäksi minussa piilotteleva räväkämpi mimmi oli ihan mielenkiintoinen tuttavuus ja osaa näköjään pitää huolen minusta. Sitä voi siis vielä tavata, mikä olisi varmaan Valtsustakin ihan mielenkiintoista! ”Olen ylpeä sinusta”, sanoi tämä, kun kerroin keikkaillasta.

Hih, se, se vasta tuntuikin mukavalta!

- Malla 

keep it simple!

Tänään…

on terapia.

ostan porkkanoita.

teen tomaattikeittoa.

käyn saunassa.


...Ja kaikki edellytykset hyvään päivään ovat olemassa! 

- Malla

Ajattelen, olen siis olemassa

Ei mitään niin hyvää, ettei jotain pahaakin.

Eilen oli kurja päivä. Tai oikeastaan sellainen alavire on ollut olemassa jo kauemmin, mutta olen aktiivisesti pyrkinyt hukuttamaan sen hyvän olon aaltoihin. Olen hehkuttanut viimeiset pari viikkoa siitä, miten syöminen kannattaa ja kuinka elämä on sen jälkeen ihanaa! No, onhan se niin. En ole valmis syömään sanojani, mutta totuuden nimissä joudun tekemään niihin pieniä lisäyksiä.

Jos anoreksiasta paraneminen olisi niin helppoa ja ihanaa, ei kukaan varmaan sortuisi tuhlaamaan siihen koko nuoruuttaan. Oman seitsenvuotisen historiani aikana olen oppinut, että samalla kun anoreksiaa vihaa, sitä myös rakastaa. Se on vähän sama, kuin lapsi on riippuvainen vanhemmistaan. . Paitsi tietenkin, että tässä tapauksessa tunne pohjautuu pelkän valheen varaan. Ja voi huonolla tuurilla tappaa… ’Mutta se nyt on sen ajan murhe.’

Kuten sanoin, ole siis itse sairastanut seitsemän vuotta, eli pikaisesti laskettuna, aloin oireilla kahdeksannella luokalla. Sen jälkeen elämässä on ollut kaikenlaisia kausia: parempia ja pahempia. Tämäkin nousukausi on nähty jo monta kertaa ja sitä seuraa aina laskukausi. Tai on seurannut. Nyt olen kiinnostuneempi näkemään, mitä mäen päällä häämöttää.

Kai ihminen jossain vaiheessa tajuaa, ettei päätä kannata lyödä aina siihen samaan seinään? (Jos pään lyöminen seinään nyt muutenkaan on kovin järkevää…)

Kerroin jo, että eilinen oli huono päivä. En kuitenkaan ala eritellä syitä sen enempää, sillä tämä analysoiminen on niitä tärkeämpää. Tämä teksti kimposi siis tunteesta että seison aukealla paikalla. Ajattelen, että kun anoreksia ei vie AIVAN KAIKKEA aikaa, energiaa ja huomiota, niin se ei myöskään takaa enää täydellistä suojaa tai piilopaikkaa.

Jos siis jokin asia menee vikaan, siitä ei automaattisesti voi syyttää syömishäiriötä ja joudut huomaamaan, että sinulla itselläsi saattaa olla jotain osuutta asiaan. Elämästä tulee henkilökohtaista, kun ennen olet seurannut sitä sivusta, kuin jonain äänettömänä uhrina.

Paraneminen on siis pelottava prosessi. Se on vastuun ottamista: lupa tehdä virheitä ja pakko oppia sietämään niitä omassa itsessä. Minulle vastuusta tulee mieleen riskit, riskeistä yllätykset ja yllätyksistä elämä.

Itsensä ja elämänsä kontrollointi on sama, kuin laittaisi kädet silmilleen ja luulisi olevansa piilossa. Elämä on helpompaa, jos ei näe mitä kaikkea siinä voi saavuttaa tai menettää. Olen piilossa mahdollisuuksia - ne eivät uhkaa minua!

Mahtaako kukaan enää ymmärtää, mitä minä yritän tässä selittää? Tunnin päästä kadun varmaan syvästi, että kirjoitin (ja vielä julkaisin!) jotain näin epämääräistä ja syvältä sisältä. Joskus on kai kuitenkin ihan hyvä vakavoitua ja kuunnella, josko aivonesteet kuiskisivat jotain käyttökelpoista.

Käyttökelpoista paranemisen, kannalta.

Istuin taas eilen netissä ja huomasin uusia asioita. Klikkailin itseni blogista toiseen ja löysin monta pro-ana tyyppistä lokia. Katsoin laihdutuskuvia ja haikailin niitä aikoja, kun olin itse ihan alussa ja ajattelin laihtumisen kaiken ratkaisuna.

'Jos minussa on jotain liikaa, otan sen poissa. Silloin kellään ei ole enää syytä vihata minua.'

En yleensä lue sivuja, jotka ihannoivat anoreksiaa. Pelkään saavani niistä joko päänsärkyä tai huonoja vaikutteita. Eilen tunnistin itsessäni onneksi vain sääliä ja vähän sarkasmia. (Tunsin oppineeni jotain.)

Voi teitä (meitä!) pieniä typeryksiä…

Onkohan niin, että valtaosa niistä tytöistä, joiden blogeja satuin selaamaan, uskoo todellakin (tietoisesti tai vähemmän tietoisesti) parantavansa omaa maailmaansa. Kuvittelevatko he, että jokainen tapettu gramma vie lähemmäs sitä vaaleanpunaista unelmaa: postaukseen liitettyä motivaatio kuvaa.

Se on mahdollista. Luulen, että jopa todennäköistä. Olenhan itsekin vielä aika vietävissä. Mistä esimerkki.

Asia, joka pilasi päiväni on kaihertanut minua jo kauan aikaa. En tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua ja päätin siksi oksentaa. Asia ei auennut mihinkään suuntaan. En myöskään saanut mitään sitä korvaavaa mielihyvää.

Taivaalle ei ilmestynyt sateenkaarta, eikä tukkani tuuheutunut (niin kuin thinspo-tytöillä). Päälläni oli yhä sama villapaita ja se pysyi itsepintaisesti armeijan ankeana.. (Joskin satun pitämään siitä juuri sellaisena).

Lisäksi oloni ei muuttunut yhtään sen raikkaammaksi tai puhtaammaksi. Sain vain pahanhajuiset sormet ja myöhemmin kostautuvia iho-ongelmia.

Ei, ei näin.

Päätin ratkaista ongelmani toisella tavalla: puhumalla. Lisäksi soitin Valtterille ja pyysin, josko tämä lähtisi kanssani kahville. Samalle päivälle ei enää ehtinyt, mutta aikaa olisi tänään illalla. Olen jo valmiudessa.

Eilen lähdin hakemaan muuta ajateltavaa kirpparilta. Olin yhä happamalla tuulella ja valikoima näytti varmaan siksikin surkealta ja ylihinnoitetulta. Onneksi liikkeellä oli muitakin murjottajia. Pääasiassa lapsia. Lapset eivät tunnu viihtyvän kirpparilla.

Olen aika huono lasten kanssa, mutta erästä pikkutyttöä ymmärsin. Hän kipitti äitinsä perässä tehden hätkähdyttäviä huomioita elämästään. Puutetta oli jos jonkinlaista, mistä surullisimpana: hän ei ollut ikinä omistanut simpukkaa! 

Se oli karvas ja itkunaiheinen pettymys, jonka seurauksena huomasin taas oman onneni. Kaikki elämäni palat eivät ole ehkä kohdallaan, mutta simpukat... Niistä minulla ei ole pulaa!


- Malla

P.S Tämä oli nyt tällainen, vähän erilainen päivitys. Mitä te olitte mieltä siitä? Kiinnostaako vakavampi sävy vai pitäisikö pysyä aina keveämmässä? Entä onko teillä kantaa tai omaa kokemusta aiheesta?

Uimapukukierros ja jotain viime viikosta!

Hei!

Mitä kuuluu? Minulle kuuluu hyvää.

Tänään oli taas terapia. Istunto oli ihan ok: analyyttinen ja suorasanainen, sekä sen verran kuormittava, että kaipasin jälkeenpäin vähän rentoutusta. Sitä paitsi olin luvannut itselleni juhlia ja syykin poltteli sopivasti taskun pohjalla. Olin löytänyt uimahallin suihkuosastolta NELJÄ JA PUOLI euroa! Toivottavasti joku pikkuinen ei jäänyt sen vuoksi ilman pillimehua. Minä nimittäin tuhlasin ne varat kirpputorilla.

Mainittakoon, että olen jo kauan hipelöinyt sopivaa pääkallokuvioista hupparia, minkä lisäksi löytämäni t-paitakin oli aika kiva! Hintaa ryysyille jäi 1,25 euroa, eli pillimehurahoilla käy vielä pari kertaa shoppaamassa!

Mutta se siitä.

Kävin siis sunnuntaina uimassa. Puhuin tuossa aluksi uimahallista, mutta korjaan nyt, että kyse oli oikeasti kylpylästä. Sekaannukseni oli ihan tahallinen ja piikki siitä, että vesi oli liian kylmää. Jos et usko, niin Valtteri vahvistaa.

Muistan ensimmäisen kerran, kun kävin Valtterin kanssa uimassa. Siitä on nyt pari vuotta ja mieleen on jäänyt elävästi, miten minua ujostutti. Tunsin itseni aivan mitättömäksi ruipeloksi kun kahlasin altaaseen ja ajattelin, että: 'Olen varmaan ihan ruma!' Onneksi Valtsu ei tuntunut huomaavan. Tai ainakaan tuo pikkuseikka ei näyttänyt häntä haittaavan. Olihan uimapukuni sentään aika hieno!

Tuonaikainen uimapukurakkauteni oli Niken sporttinen toppimalli: vaaleanpunaisia neliöitä harmaalla pohjalla ja niskan taakse solmittava rusetti. Sääli, etten voinut pitää sitä enää kovin montaa kertaa tuon uimareissun jälkeen. Pilasin sen kutistumalla: toppi ei tahtonut pysyä enää päällä tai ainakin sen rusetit piti somia niin tiukalle, että etupuolen koristesolki hankasi solisluuni kipeille mustelmille.

Uikkari päätyi motivaation nostattajaksi pesuhuoneen naulaan. Vaikka ei se oikeasti mitään motivaatiota herättänyt, ennen kuin vedin sen nyt sunnuntaina päälleni ja huomasin olevani taas parin vuoden takaista kokoani!

Wau.

Päätelmä: Hehkutukseni hyvästä olosta ja uudesta, räikeästää kokemisesta ei ole ollut vain harhaa! Jotain on tapahtunut ja ihan oikeasti! Voisin nytkin jaaritella teille ummet ja lammet kaikista niistä järisyttävistä huomioista ja hämmästyttävistä hoksaamisista, joita olen tässä parin viikon aikana tehnyt. Päätin kuitenkin jo tekstin alussa, että tänään te saatte nauttia kokemuksistani sanojen sijaan kuvina.

Eli tässä tulee, jotain viime viikosta! 

- Malla