Anonyymit Asenneongelmaiset

Hei! Olen Malla ja olen huono diabeetikko. Se ei ole mikään uusi asia, mutta tuli taas mieleeni eilen yöpymiskamppeita pakatessa. Jätin nimittäin verensokerimittarini kotiin tietoisesti ja ilman mitään pätevää perustetta.

Yhdessä kerrassa ei sinänsä olisi mitään vaahtoamista, mutta tulin nyt pistäneeksi merkille, että tämä on minulle ihan yleinen toimintatapa. Viikon päästä olisi poliklinikka ja minulla on rästissä monta mittaamatonta kuukautta. Niin, olen siis Malla ja minulla on asenneongelma.

Verensokerin mittaaminen ei ole iso asia. Se on pieni pistos sormessa ja sen jälkeen kymmenen sekuntia kun tulos on valmiina. Silti en jaksa tarkistella näitä elämäni numeroita. Tai kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ei kyse ole laiskuudesta, vaan muistista. Minä tosiaan saatan välillä unohtaa, että elimistöni kaipaa tietynlaista erityisseurantaa. Se on sellaista taktista dementiaa!

Onneksi alitajuntani ei taktikoi insuliinien kanssa. Sillä vaikka jätänkin mittarini yleensä aina matkasta, niin insuliinit ovat kulkeneet viimeaikoina hyvin mukana. En nyt tietenkään tarkoita, että olisin aiemminkaan huidellut matkoillani ilman kyniä tai pumppua, mutta kyllä jokaiseen vuoteen on mahtunut niitä päiviä, jolloin koulusta on pitänyt palata, kun sokerit ovat olleet huonon varustautumisen takia koomalukemissa.

Mieleen tulee monia kohtauksia ja muistanpa eräänkin kerran, jona itse rehtori tuli hakemaan minua luokasta kun olimme aloittelemassa biologian koetta. ”Malla, äitisi soitti että sinulla on lääkkeet keittiön pöydällä.” Mitähän sen jälkeen tapahtui? Paistattelin kai hetken kiusallisessa huomiossa, kunnes kynät alkoivat sauhuta ja sain jossain vaiheessa kokeen palautettua. Todennäköisesti lähdin vasta sen jälkeen kotia.

Olenhan sanonut, että vihaan korkeita sokereita? Ne ovat aivan kamalia. Tämän totesin etenkin viime talvena, jona arvoni eivät edes käyneet inhimillisissä lukemissa. Pidin niitä tarkoituksellisesti korkealla. Lääkärit olivat siitä aika pahana, mutta onneksi en muista näiden vihaa siltä tokkuralta. Muistan vain, että pyrin olemaan kokoajan varmana, että ’hah, hah, eivätpä ainakaan ole sokerit laskussa!’

Jos korkeat olivat ongelmana viime vuonna, niin matalat jylläsivät sitä ennen. On nimittäin niin, että mitä vähemmän on painoa, sen vähemmän tarvitaan myös insuliinia. Minulla insuliini herkkyys kasvoi vähitellen, mutta kokoajan. Samalla kun luovuin aterioista, luovuin myös ateria-insuliineista. Se ei kuitenkaan vielä riittänyt takaamaan hyvää tasapainoa, joten seuraavaksi jouduin pienentämään päivän muuta annostusta. Pienensin ja pienensin ja pienensin, kunnes annokset olivat samaa luokkaa kuin pikkuvauvoilla. Niin selviää diabeteksen ja anoreksian kanssa.

Sana selvitä, ei pidä sisällään vielä kovin paljoa ja ammattikoulun alkuaikoina minulla oli annosten pienentämisestäkin huolimatta yleensä vain matalia sokereita. Oikean annostuksen löytäminen oli todella vaikeaa ja tärisin kaikki aamu- ja iltapäivät koulussa kuin jossain horkassa. Sokerit humahtivat päivän aikana (’En syö lounasta ja välipalat shucks!') eivätkä kestäneet portaita tai bussipysäkille kävelyä.

Minä puolestani kestin yllättävän hyvin matalia, joskaan nyt myöhemmin se ei enää tunnu aiheelta, jolla kannattaisi kehuskella. Oli silkkaa typeryyttä roikkua shokkirajoilla, kun siitä olisi päässyt helpommalla vain syömällä. (Luotin tietoon, että elimistö alkaa muodostaa myös itse glukoosia kun tilanne alkaa näyttää turhan tukalalta. Se vain ottaa aikansa.) Tai ehkä minun tosiaan olisi pitänyt herätä joku kerta sairaalasta, niin olisi tullut sekin läksy nopeasti opittua!

Haimani on neonvihreä <3

Noihin aikoihin ainoa vastaukseni mataliin sokereihin oli siis odottaminen ja pumpun sulkeminen. Jälkimmäinen toimi ihan hyvin kunnes aloin ennakoida ja elää jatkuvasti ilman insuliinia. Tällä tavalla seurasivat ne korkeat - pelkäsin enemmän matalia. Nykyään olen päässyt eroon aika lailla molemmista tai ainakin niistä pahimmista ja kokoaikaisista. Hätävarojakin uskaltaa nykyään napsia, joskus jopa, vaikka ei olisi tarvetta!

Matalista sokereista ja hätävaroista tuli mieleeni eräs nuori pari Pendulumin keikalta. Juttelin heidän kanssaan siinä samalla, kun rusennuimme takkijonossa. Ehdotin, että pari olisi valittu illan söpöimmäksi, sillä sitä nämä tosiaan olivat. Ihania. Tai liian imeliä.

Huomasin heidät, kun tyttö kyseli poikansa vointia ja jatkoi kyselyä, vaikka vastaus oli aina sama: ”Ihan hyvä.”
”Selvä. Mutta sano heti, jos se muuttuu! Minulla on sinun suklaapatukka!”
Siinä vaiheessa en enää malttanut olla hiljaa vaan kommentoin pojalle, että hänellä oli onnea!
”Suurin osa joutuu huolehtimaan ihan itse omista hätävaroista.” Sitten virnuiltiin ja naureskeltiin, enkä ollenkaan osannut odottaa että jo seuraavana päivänä pilkka kapsahtaisi omaan nilkkaan.

Istuin Valtsun kanssa sohvalla, kun tunnistin käsissä tutun vapinan. Völlyin hetken tilassa ja totesin sitten, että kyllä nyt on pakko hakea rusinoita. Sanoin sen ja sain yllättävän vastauksen. ”Et muuten ota yhtä ainoaa!”

Olemme keskustelleen parisuhteemme aikana paljon rusinoista ja niiden vihatusta mausta ja koostumuksesta (”Mutta kun ne on niin pieniä ja käteviä!”). Nyt Valtteri oli kuitenkin kai saanut tarpeekseen ja marssi keittiöön tuoden sieltä mukanaan kolme pussillista karkkia. ”Syö noita!” Ja minähän söin.

Olin otettu karkeista, mutta vielä otetumpi olin pehmonallesta. Mielestäni jokaisen pojan pitäisi ostaa tytölleen jossain vaiheessa pehmoleluja ja minun tilini on nyt vihdoinkin avoinna! Hihihih. <3

Olen menossa huomenna Valtsulle pariksi päiväksi. En ole kertonut hänelle vielä(kään) blogista, joten voi siis olla, että nyt ei tule taas hetkeen päivitettyä.. Mutta se selviää, kun käyt katsomassa! On ollut tosi kiva huomata että aina tänne osuu joitakin uskollisia lukijoita! En tiedä keitä olette, mutta mukavaa viikonalkua teille ihanille! :)

- Malla