Ajattelen, olen siis olemassa

Ei mitään niin hyvää, ettei jotain pahaakin.

Eilen oli kurja päivä. Tai oikeastaan sellainen alavire on ollut olemassa jo kauemmin, mutta olen aktiivisesti pyrkinyt hukuttamaan sen hyvän olon aaltoihin. Olen hehkuttanut viimeiset pari viikkoa siitä, miten syöminen kannattaa ja kuinka elämä on sen jälkeen ihanaa! No, onhan se niin. En ole valmis syömään sanojani, mutta totuuden nimissä joudun tekemään niihin pieniä lisäyksiä.

Jos anoreksiasta paraneminen olisi niin helppoa ja ihanaa, ei kukaan varmaan sortuisi tuhlaamaan siihen koko nuoruuttaan. Oman seitsenvuotisen historiani aikana olen oppinut, että samalla kun anoreksiaa vihaa, sitä myös rakastaa. Se on vähän sama, kuin lapsi on riippuvainen vanhemmistaan. . Paitsi tietenkin, että tässä tapauksessa tunne pohjautuu pelkän valheen varaan. Ja voi huonolla tuurilla tappaa… ’Mutta se nyt on sen ajan murhe.’

Kuten sanoin, ole siis itse sairastanut seitsemän vuotta, eli pikaisesti laskettuna, aloin oireilla kahdeksannella luokalla. Sen jälkeen elämässä on ollut kaikenlaisia kausia: parempia ja pahempia. Tämäkin nousukausi on nähty jo monta kertaa ja sitä seuraa aina laskukausi. Tai on seurannut. Nyt olen kiinnostuneempi näkemään, mitä mäen päällä häämöttää.

Kai ihminen jossain vaiheessa tajuaa, ettei päätä kannata lyödä aina siihen samaan seinään? (Jos pään lyöminen seinään nyt muutenkaan on kovin järkevää…)

Kerroin jo, että eilinen oli huono päivä. En kuitenkaan ala eritellä syitä sen enempää, sillä tämä analysoiminen on niitä tärkeämpää. Tämä teksti kimposi siis tunteesta että seison aukealla paikalla. Ajattelen, että kun anoreksia ei vie AIVAN KAIKKEA aikaa, energiaa ja huomiota, niin se ei myöskään takaa enää täydellistä suojaa tai piilopaikkaa.

Jos siis jokin asia menee vikaan, siitä ei automaattisesti voi syyttää syömishäiriötä ja joudut huomaamaan, että sinulla itselläsi saattaa olla jotain osuutta asiaan. Elämästä tulee henkilökohtaista, kun ennen olet seurannut sitä sivusta, kuin jonain äänettömänä uhrina.

Paraneminen on siis pelottava prosessi. Se on vastuun ottamista: lupa tehdä virheitä ja pakko oppia sietämään niitä omassa itsessä. Minulle vastuusta tulee mieleen riskit, riskeistä yllätykset ja yllätyksistä elämä.

Itsensä ja elämänsä kontrollointi on sama, kuin laittaisi kädet silmilleen ja luulisi olevansa piilossa. Elämä on helpompaa, jos ei näe mitä kaikkea siinä voi saavuttaa tai menettää. Olen piilossa mahdollisuuksia - ne eivät uhkaa minua!

Mahtaako kukaan enää ymmärtää, mitä minä yritän tässä selittää? Tunnin päästä kadun varmaan syvästi, että kirjoitin (ja vielä julkaisin!) jotain näin epämääräistä ja syvältä sisältä. Joskus on kai kuitenkin ihan hyvä vakavoitua ja kuunnella, josko aivonesteet kuiskisivat jotain käyttökelpoista.

Käyttökelpoista paranemisen, kannalta.

Istuin taas eilen netissä ja huomasin uusia asioita. Klikkailin itseni blogista toiseen ja löysin monta pro-ana tyyppistä lokia. Katsoin laihdutuskuvia ja haikailin niitä aikoja, kun olin itse ihan alussa ja ajattelin laihtumisen kaiken ratkaisuna.

'Jos minussa on jotain liikaa, otan sen poissa. Silloin kellään ei ole enää syytä vihata minua.'

En yleensä lue sivuja, jotka ihannoivat anoreksiaa. Pelkään saavani niistä joko päänsärkyä tai huonoja vaikutteita. Eilen tunnistin itsessäni onneksi vain sääliä ja vähän sarkasmia. (Tunsin oppineeni jotain.)

Voi teitä (meitä!) pieniä typeryksiä…

Onkohan niin, että valtaosa niistä tytöistä, joiden blogeja satuin selaamaan, uskoo todellakin (tietoisesti tai vähemmän tietoisesti) parantavansa omaa maailmaansa. Kuvittelevatko he, että jokainen tapettu gramma vie lähemmäs sitä vaaleanpunaista unelmaa: postaukseen liitettyä motivaatio kuvaa.

Se on mahdollista. Luulen, että jopa todennäköistä. Olenhan itsekin vielä aika vietävissä. Mistä esimerkki.

Asia, joka pilasi päiväni on kaihertanut minua jo kauan aikaa. En tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua ja päätin siksi oksentaa. Asia ei auennut mihinkään suuntaan. En myöskään saanut mitään sitä korvaavaa mielihyvää.

Taivaalle ei ilmestynyt sateenkaarta, eikä tukkani tuuheutunut (niin kuin thinspo-tytöillä). Päälläni oli yhä sama villapaita ja se pysyi itsepintaisesti armeijan ankeana.. (Joskin satun pitämään siitä juuri sellaisena).

Lisäksi oloni ei muuttunut yhtään sen raikkaammaksi tai puhtaammaksi. Sain vain pahanhajuiset sormet ja myöhemmin kostautuvia iho-ongelmia.

Ei, ei näin.

Päätin ratkaista ongelmani toisella tavalla: puhumalla. Lisäksi soitin Valtterille ja pyysin, josko tämä lähtisi kanssani kahville. Samalle päivälle ei enää ehtinyt, mutta aikaa olisi tänään illalla. Olen jo valmiudessa.

Eilen lähdin hakemaan muuta ajateltavaa kirpparilta. Olin yhä happamalla tuulella ja valikoima näytti varmaan siksikin surkealta ja ylihinnoitetulta. Onneksi liikkeellä oli muitakin murjottajia. Pääasiassa lapsia. Lapset eivät tunnu viihtyvän kirpparilla.

Olen aika huono lasten kanssa, mutta erästä pikkutyttöä ymmärsin. Hän kipitti äitinsä perässä tehden hätkähdyttäviä huomioita elämästään. Puutetta oli jos jonkinlaista, mistä surullisimpana: hän ei ollut ikinä omistanut simpukkaa! 

Se oli karvas ja itkunaiheinen pettymys, jonka seurauksena huomasin taas oman onneni. Kaikki elämäni palat eivät ole ehkä kohdallaan, mutta simpukat... Niistä minulla ei ole pulaa!


- Malla

P.S Tämä oli nyt tällainen, vähän erilainen päivitys. Mitä te olitte mieltä siitä? Kiinnostaako vakavampi sävy vai pitäisikö pysyä aina keveämmässä? Entä onko teillä kantaa tai omaa kokemusta aiheesta?