Hormonihirviö

Seuraa ilmoitusluontounen asia:

Minulla on menkat.

Ja toinen:

Teidän ei tarvitse lukea niistä joka kerta.

Nyt avaudun aiheesta vain sen takia, että tilanne on täysin poikkeava. En nimittäin edes muista milloin olisin viimeksi kärsinyt kuukautisista! Se on niitä anoreksian hyviä puolia. Tai hyviä minusta, ei lääkäristä.

Lääkäri on aina valmis koettamaan jotain uutta lääkitystä ja tällä kertaa minulla on sitten teippi takapuolessa. Yleensä vaikutus on ollut hyvin lyhytaikainen, joten saapa nähdä, kauanko kestää tämänkertainen.

Jos oikein muistan, niin minulla kuukautiset alkoivat kun olin kahdentoista ikäinen. Vihasin silloin sanoja murrosikä, aikuistuminen ja Nainen. Äitini tahtoi kai olla avuksi ja osti minulle kirjan: ”Mitä tytöt eivät rohkene kysyä, mutta haluaisivat tietää” ja minä vihasin samalla tavalla myös sitä.

Kirja päätyi samaan paikkaan kuin kaikki terveydenhoitajalta saadut siteet, tamponit ja lippulappuset: kirjahyllyn taakse. Siellä taitaakin olla nykyään oikea painajaisten aikakapseli, monen vuoden nöyryytykset ja häpeän aiheet samassa pölyisessä pinossa.

Valtteri sanoo ja on sanonut ihan alusta asti, että minä olen takuulla kaikkein sivein tyttö, jonka hän on kuunaan kohdannut. Oikea siveydensipuli! Yllättävä sanavalinta, sillä sitä minusta käytettiin myös yläasteella koulussa. Vieroksuin kaikkea irstasta, räävitöntä, alatyylistä ja intiimiä.

En oikein tiedä mistä tämä papatus tulee ja että onko sillä mitään tarkoitusta, mutta ehkä se selventää jotain siitä, mitä minä ajattelen menkoista tai millaisia tuntemuksia ne nyt herättävät minussa.

Olen aina ihmetellyt, mistä kumpuaa se naisille usein läpällä heitetty: ”Ehehe! Onko sulla se aika kuusta?” Itselläni kuukautiset kun eivät ole ikinä heijastelleet mielialaan, eivät ainakaan silloin, kun ne toimivat normaalisti ja säännöllisesti. Mitä niiden loppumisen jälkeen tulee, olen vain seurannut tyttöystävieni oirehtimista ymmärtäväisesti hymyillen, mutta kuitenkin kokoajan epäillen: ’Ei kai kukaan oikeasti voi itkeä salatuille elämille?’

Luojan kiitos, itse en ole vielä rikkonut salkkari-rajaa, mutta muita järkytyksiä on kuitenkin ollut. Kutsun näitä kuukautisia ikimenkoiksi, koska ne ovat kestäneet jo monta päivää. Kerroin jo joulun aikaan, että mielialani ovat kuin murrosikäisellä ja välillä muutokset niissä ovat olleet hyvinkin omituisia. Yhdessä esimerkissä istun auton ratin takana ja olen matkalla Valtsulle yllätysvierailulle. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta sitten vaihdan kaistaa ja mielialaa. Ilo vaihtuu epätoivoon ja minusta tulee likainen ja inhottava olento. Minusta tuntuu, että menkat ovat saastuttaneet minut ja olen niiden takia ihan pilalla.

Kun selviän edellisestä aallonpohjasta, tulee seuraava. Sen aiheuttavat muut ihmiset, jotka (muka!) ärsyttävät minua ihan tarkoituksella. Tavallisesti en pidä riitelystä ja säästelen sanoja, mutta nyt voin sivaltaa, koska en saa katsoa telkkaria tai isän äänensävy ei ole miellytä..

Äiti epäilee, että huonotuuleni johtuu rikkimyrkytyksestä ja kanin kusesta, mutta minä puollan kyllä kuukautisia ja näitä hiton hormonilaastareita. Jos söisi kunnolla, ei tarvitsisi kulkea teippi peffassa ja kiukutella Seppo Taalasmaan sanavalinnoista... Minkä lisäksi luustokin olisi kunnossa.

Se on se luukato.. Parempi kadottaa!Ja sitä se lääkärikin näillä teipeillään pyrkii sanomaan. Minulla puolestaan ei tunnu olevan mitään muuta manittavaa. Että antaapa olla...

Hyvää Uutta Vuotta!

- Malla

Hei tonttu-ukot hyppikää – hetken vielä kerkiää!

Tapaninpäivä.

Joulu alkaa olla ohi ja tiedättekö mitä? Ei haittaa yhtään! Oikeastaan minä jo oikein odotan arkea. Odotan, että kaapit tyhjenevät suklaasta ja pakastin pipareista. Sitä, ettei enää tarvitse vatkata kermavaahtoa rosollikastikkeeksi ja massuttaa sitä sitten huolestuttavan hyvällä omallatunnolla, kun jouluna anorektikollakin on lupa herkutella.

Olen kyllä nauttinut ruokaluvasta tai (itse määritellystä) -pakosta täysin vatsoin. Ihmettelenkin edelleen sitä, miten olen pystynyt kahtena peräkkäisenä päivänä istumaan katettuun pöytään ja kauhomaan suuhuni laatikoita, salaattia, rosollia ja rosollikastiketta. Kun mukaan ynnätään vielä suklaat ja piparit, niin syömäni joulukalorit ylittivät varmaan normaalin viikkoannokseni. Hienoa!

Olen tyytyväinen itseeni ja erityisesti siksi, että kun nyt ajattelen (ja kuvailen!!) kaikkea syömääni, se ei järkytä tai hävetä minua ollenkaan. En ajattele paastoa, ruokalakkoa tai mitään muutakaan rangaistusta mahdollisesti kasvaneesta vatsasta. Itse asiassa, en ole edes aivan vakuuttunut siitä, että vatsani olisi kokenut minkäänlaista laajenemista. Oikeastaan se näyttää samalta kuin aina, ehkä jopa pikkuisen paremmalta!

Silti kaipaan arkea ja sitä tuttua, turvallista kuria. Tämä syöminen ja syömiskulissin ylläpitäminen on raskasta, enkä ole enää nyt loppuvaiheessa jaksanut välttyä epämääräisiltä vessareissuilta. Etenkään kun mielialani vaihtelevat kuin murrosikäisellä. Selittyyköhän se uudella hormonilääkityksellä?

Erityisesti aatonaatto oli kamala päivä. Kiukuttelin aamusta iltaan enkä keksinyt huonolle tuulelleni mitään sen parempaa selitystä, kuin että olin saanut kaikki leipomukset leivottua ja lahjat paketoitua… ’Mitä tässä enää voi tehdä?’

Valtteri sai lahjaksi toffeeta ja pahantuulisen pikkulinnun.
Muita muistin taiteella, karamelleillä ja pikkuleivillä.
Nams, nams!

Ehkä olen ollut aiemmin liian naiivi tai sitten en vain muista, miten ihanaa on auttaa ja ajatella muita! Ihan parasta. Sanotaan, että lahja on antajalleen ilo, mutta tänä vuonna se oli liioittelematta nautinto! Valtterin lahjasta sain sitä paitsi vielä suunnatonta hupia!

Angry birds on ollut tämän vuoden hittituote, eikä sen toteamiseen olisi tarvinnut lukea lehtiä. Minulla oli hieman vaikeuksia, kun päätin lahjoa poikaystäväni punaisella pehmotirpalla ja joka paikassa myytiin vain ei-oota. Lahja vaati neljä reissua ja kolme paikkakuntaa. Onneksi lopulta löysin etsimäni eräästä pienestä peliliikkeestä ja rakastuin pehmopalleroon niin silmittömästi, että olisin melkein tahtonut pitää sen itselläni!

Omia paketteja aukoessa unohdin kuitenkin kateuteni. Mikä oli aika ihana, niin äidin ja isän antama lahja. Sain samettirasian, jonka sisällöstä minulla oli jo avatessa aavistus. Aavistus oli oikea ja helmen valkea. Sain kaulanauhan, rannerenkaan ja korvakorut.

Olen haaveillut helmistä, siitä asti kun valmistuin viime keväänä koulusta. Toteutin haaveeni ja tilasin päättäjäispukuni Lontoosta. Se oli (on!) kaunis 50-luvun mukainen kellohame ja tarvitsi ehdottomasti kaverikseen helmet. Helmet ovat ajattomat ja kauniit. Ne säilyttävät aina arvonsa eikä koskaan tarvitse pelätä, että ne menisivät muodista.

Mitä sinä tahtoisit itsellesi?

 

- Malla

Soodaa ja suhteilua

Tänään olen tyylikäs. Minulla on päälläni pyjamahousut ja isän työpaita. Molemmat ovat jauhosta valkoisena. Leivoin nimittäin pipareita. Olin uhonnut, että tekisin VALTAVAN taikinan, mutta ehkä soodaa tuli liian vähän.. Ei tämä satsi nyt ainakaan juhannukseen riitä! Sääli. Vaikka toisaalta, pääsenpä nyt helpommalla, kun herkut eivät veny kiusana.

Rakastan piparkakkuja. Niiden leipominen on vuotuinen perinne ja uskon vakaasti, että joulu on hyvin pitkälle siitä kiinni. Se on melkoinen vastuu, kun asiaa ajattelee pikkuisenkin pidemmälle. Ja jo siitä syystä minun oli tänäkin vuonna leivottava, vaikka ajatus aiheutti etukäteen lievää hermostusta. Pelkäsin piparkakkutaikinan viettelystä.

Kuten varmaan jokaisella anorektikolla ja – ei anorektikolla, minullakin on taipumusta maisteluun. Tiedän, ettei pala leivästä tai murunen keksistä tee vielä mitään, mutta silti sitä seuraa aina morkkis ja yleensä oksennus. Tai toisinpäin. 

Sama pätee ehdottomasti myös piparkakkutaikinaan, joka on myös niin rasvaista ja makeaa, että pelkkä pyörittely arveluttaa. Pelkäsin että joutuisin vielä vatsahappojen makuiseen kierteeseen, mutta homma luistikin lopulta ihan mallikkaasti.Toisin kuin eilinen, joka olisi voinut olla parempi. Ainakin mitä tulee iltaa kohti. Päivä ja edeltänyt viikonloppu sen sijaan menivät hienosti.

Juhlistimme Valtterin kanssa kaksivuotista taivaltamme. Kiertelimme kaupungilla ja viihdytimme toisiamme haukkumalla kaupungin kurjia jouluvaloja. Illan varsinainen numero oli kuitenkin ruokailu: kävimme ensimmäistä kertaa ulkona syömässä. Tai ei se ensimmäinen kerta ollut, mikäli mukaan lasketaan yksi ABC-burgeri (salaatti!) Valtterin vanhempien ja kolmivuotiaan pikkuveljen seurassa… Vaan sitähän ei lasketa!

Illastimme siis lauantaina hienosti Rossossa. Olin varannut pöydän ja ohjeistanut tarjoilijamme valitsemaan sen kaikkein parhaalta paikalta. Saimme söpön pikku loosin korokkeelta, ikkunan vierestä ja aivan omasta rauhasta. Romanttista. Viihdyimme pöydässä alkupaloista jälkiruokaan. Utelin Valtterin eväästä ja kala oli kuulemma erinomaista. Minun alkupalalistalta tilattu salaattini taas herätti hilpeyttä: Valtteri epäili, ettei siitä voi esittää samanlaista kysymystä. ”Ovatko kurkkusi hyvin siivutettuja?”

Käskin Valtsun olla halveeraamasta ruokaani ja nauroin, että kasvikseni olivat tuoreita, mehukkaista ja raikkaista. ”Kiitos, tämä on oikein hyvää.”

Valtteri tarjosi illallisen ja minä tein (yllätys)aamiaisen. Nukuimme yön äärimmäisen huonosti ja ikävästi, mutta sen jälkeen olikin kaksin verroin mukavampi syödä sängyssä vaahtokarkkeja, pipareita sekä kurkku-, porkkana- ja omenaviipaleita. Ne jopa riittivät siirtämään Valtsun nälkää muutamia tunteja, jonka jälkeen paistoin tälle Pizzaa ja jatkoimme päivää katsomalla elokuvaa.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin elokuva oli Lukija. Minä pidän siitä. Valtterista se taas oli ahdistava, mikä täytynee siis ajatella suurena uhrauksena! Yleensä ohjelmistomme on maskuliinisempi. (Miksi me katsomme elokuvia aina vain miehistä?)

Valtteri on ollut minua kohtaan muutenkin hyvin huomaavainen. Lisäksi hän on huolissaan, etenkin kun eilen kotiin tultuani tekstailin hänelle taas pahaa oloani. Olen alkanut saada iltaisin, iltapalan jälkeen(?) mystisiä huimauskohtauksia. Yritän maata kiltisti sängyssäni kun maailma vain heittää kärrynpyörää ympärilläni. Sillä on ADHD!

Eräänä yönä pikkuveljeni joutui jopa tuomaan viilennyksekseni lunta (taisin olla aika sekava.. Lunta?) kun en uskaltanut edes kääntyä pelätessäni joko pyörtymistä tai oksentamista.

Luulen kuitenkin, että oireet liittyvät (korkeisiin) verensokereihin ja diabetekseen. Minua on pyydetty valottamaan aihetta enemmän ja lupaan että teen sen. En kuitenkaan tänään ja tässä: tarkoitukseni on pysyä kohtuudessa. Siis tekstin mitassa.

Ajattelin että toteuttaisin kuitenkin yhden toiveen ja liittäisin päivitykseen jonkun kuvan kanistani. Kertauksena: kanin nimi on Ronja, se on rodultaan Tan ja väriltään egern (Nippelitietoa, jota on vain hauska toistella!). Tyttö on nyt kolmen vuoden ikäinen ja toipunut hienosti, leikkauksesta! Luulin joutuvani luopumaan otuksesta (kasvain), mutta onneksi meidän Ruustinna on liian koppavaa sorttia. Oikeastaan se on oikea piru pupuksi…. Ja pissaa kohta sohvalle...

Taidan juosta!

- Malla

Kuvat ovat jo vähän vanhempia. Tämä on huhtikuulta ja edellinen elokuulta.
Samalta ne silti näyttävät! Molemmat mömmöt!

Vastoinkäymisiä

Huomenta ja lässynlää, läpäti läpäti läpäti lää, lää.

Käyn terapiassa kahdesti viikossa. Yhden kerran pitäisi kestää 45minuuttia, mutta huonoina päivinä olen, myöhästynyt siitä vähän. Olenkin päätellyt, että huonona päivänä kaikki tarvitsevat terapiaa ja siksi parkkipaikoista ei ole silloin tietoakaan! Auto pitää jättää kauas.

Pyrin yleensä lähtemään hyvissä ajoin, mutta huonona päivänä 45minuutista 5minuuttia voi mennä kävelyyn. Se on ikävää. Seuraavat 10minuuttia terapiassa taas kuluvat kävelystä (=myöhästymisestä) keskusteluun. Ja se on vielä ikävämpää. Terapiasta kuitenkin maksetaan täyttä aikaa ja Sari saa aina palkkansa olinpa sitten paikalla tai en. (Maksan itse käyttämättömästä ajasta.) Siksi mielestäni olisi parempi, että edes se jäljellä oleva aika käytettäisiin tarkoituksenmukaisella tavalla. Vaan ilmeisesti meillä on Sarin kanssa eri käsitykset tarkoituksenmukaisesta.

Minä en näe juuri järkeä käsitellä terapiassa sitä, että aika loppuu neljänkymmenen minuutin päästä. Yhtä tyhmää on jauhaa blogissa, että eipä ole tullut viikkoon päivitettyä.. Vaikka ehkä sekin on tapauskohtaista! Sen verran olen kuitenkin valmis tekemään, että päivitän teidät tähän päivään, eli…

Itsenäisyyspäivä. Minut oli kutsuttu viettämään fondue-iltaa Valtterin sisarusten (ja siskojen miesten ja koirien) kanssa. Ilta olikin lopulta ihan mukava, mutta pahoin pelkään, että sen alku saattaa näkyä ikävällä tavalla pukin listassa! Hui kun olin vihainen… Mutta päivä vain oli harvinaisen epäonninen!

Muistan, että istuin autossa ja raapustin ruutuvihkoon listan kamalan raivon vallassa. Listasta tuli parin sivun mittainen ja siinä oli lueteltu päivän joka ikinen vastoinkäyminen: se kuinka osoitteet katoilivat, tavarat rikkoontuivat, tekniikka petti, auto jäätyi (sen etuovia ei saanut auki koko iltana) ja se miten missasin vielä Halosen VIIMEISET bileetkin! (Niiden katsominen nauhalta ei ole ollenkaan sama asia…) Lisäksi mummo yritti tartuttaa minuun hitusen elämän viisautta, mutta valitettavasti täysin ilman tilannetajua.. Toivottavasti tontut olivat vastatessani ruokatauolla!

Valtsun sisko lupasi, että jos puristaa nenästä ja puhaltaa,
niin pää kasvaa... Ei kasvanut!

Paitsi tiistain, niin olin myös torstain Valtterilla ja kun tulin sieltä kotia, oli huoneeni lattia veren vallassa. Se tiesi sitä, että istuin seuraavan aamun, päivän ja vielä illankin kanini kanssa eläinlääkärissä. Ronjalla oli vatsassa kasvain. Se oli pahan näköinen, mutta osoittautui onneksi helpoksi poistettavaksi. Nyt pupu voi jo paljon paremmin ja on päässyt pois olohuoneeseen pystyttämästäni sairastuvasta (jossa sillä oli siis kokoajan valvoja/hoitaja).

Lauantaina kävimme äidin kanssa Valtterin lakkiaisissa ja täytyy myöntää, että olin aika ylpeä äidistä, joka selvisi hienosti kaikkien niiden vieraiden ihmisten keskellä! Minulla tietenkin oli hauskaa, huseerasin Valtterin apuna ja tunsin olevani melkein kuin emäntänä talossa (vaikka virallisesti talon emäntä taitaa olla Valtterin sisko ja samalla kämppäkaveri).

Kättelin vieraita, tarjoilin kahvia, asettelin tarjottavia, leivoin, tyhjensin tiskikonetta ja vannotin Valtsulle illalla, että tällaiseen palveluun ei sitten kannata tottua! Lupasin, että minusta tulee vielä vanha kärttyinen lohikäärme. Valtteri otti sen hyvin.

Voisi kuvitella, että kuka tahansa mies juoksi pakoon, jos vaimoehdokas vannoisi tuollaisia, mutta Valtteri siirsi keskustelun sujuvasti seuraavaan viikonloppuun. Meillä on silloin luvassa viivästyneet kaksivuotisjuhlat. En kerro suunnitelmistamme kuitenkaan sen enempää, sillä yritän näin turvata sen, että minulla on seuraavallekin viikolle jotain selitettävää. Että hissun, kissun nyt!

Tein muuten äsken riisipuuroa ja se oli taivaallista! Tai on taivaallista. Kattila on vielä puolillaan ja minulla tekisi mieli tyhjentää se kokonaan.. Maistoin lusikallisen. Tosin sekin tuntui olevan liikaa!

Syömishäiriötilanne on se, että liikun taas heikoilla jäillä. Tai ehkä jää onkin paksua, mutta minä vain liian painava! Anoreksia ja bulimia vaivaavat. On hämmentävää, kun toisaalta tahtoisi elää ja syödä normaalista ja heti seuraavassa hetkessä haluaisikin toimia ihan päinvastaisesti! Tunnen olevani lihava. Mikä avuksi?

Ehkäpä maistan kiusallani vielä vähän sitä puuroa. Haarukalla! Haarukkateoriani perustuu siihen, että siinä ei ole mitään järkeä ja koska koko tilanne on muutenkin järjen vastainen, niin haarukka on juuri sen mukainen!

Että haarukka evään mursu, eikä mitään valituksia! (Miksi muuten kutsutaan Mursun ”kättä”? Onko se tassu vai siipi vai läpyskä vai mikä?)

- Malla

Yhtä juhlaa!

Tänään on maanantai. Se tarkoittaa toivottavasti sitä, että suurin osa pikkujoulunviettäjistä on tointunut viikonlopusta. Minä ainakin olen! Heräsin jopa tavallista varemmin aamulla, ihan vain koska en saanut enää unta. (Töihin lähtijät ovat meluisia.) Naukkailin kaloritonta kaakaota ja mietin päivälle tavoitteita. Päätin sitten lähteä käymään asioilla!

Harvoin pääsee sanomaan, että elämä on yhtä juhlaa. Siksi tämä hetki pitääkin muistaa: kemuja on kokoajan ja joka paikassa! En ole ehtinyt tekemään niiden eteen vielä paljoakaan: Joulu on laittamatta, eikä minulla taida olla edes itsenäisyyspäivä kynttilöitä. Onneksi sain Valtterin lakkiaislahjan hankittua! Ostin sen tietysti kultasepänliikkeestä.

Aluksi haaveilin niistä trendikkäistä ja perin miehekkäistä teräskoruista, mutta päädyin lopulta varmaan hopeaan. Koska Valtteri ei lue blogiani (tai tiedä edes bloggaamisestani) voin hyvin paljastaa, että riipus esittää tapparaa.

Olen aika ylpeä tästä ostoksestani, vaikka myönnän, että hetken ajan mielessäni häivähti myös epäilys. Kaupassa en ajatellut ollenkaan, että tappara voisi viitata myös erääseen urheiluseuraan. Sitten silmissäni häivähti kuva Kärppäuskollisista appivanhemmistani ja minun piti kiireesti tarkistaa, ettei minua nyt julistettaisi, pannaan. (Myyjä oli paketoinut korun tosi nätisti...) Luojan kiitos, selvisin! Lätkällä ja valitsemallani tapparalla, ei ollut toistensa kanssa mitään tekoa, huh! Joululahjaksi laitan kyllä jotain turvallista! Vaikka bokserit!

Kerroinko jo, että minulla oli viikonloppuna kahdet pikkujoulut? Ne olivat molemmat ihan erilaiset, mutta silti tosi mukavat!

Kuten viimeviestini lopussa mainitsin, toisissa pikkujouluissa olin työnpuolesta. Kuvaajana. Se oli ihanan sosiaalista toimintaa ja meitä oli paikalla yhteensä 700. Kiertelin illan ihmisten joukossa, vitsailin ja napsin kuvia. Niskaan satoi imartelua, kehuja ja kysymyksiä. (Luulivatpa ammattikuvaajaksi!)  Pomokin oli tyytyväinen!

Pikkujouluissa oli koomikko. Ei naurattanut!

Jälkeenpäin olo oli uskomattoman onnellinen! Työnteosta tuli hyvä fiilis ja se loi tulevaisuuteen sellaista uskoa, että ehkä minusta on muuhunkin kuin olemaan vain sairauslomalla! Nytkin pitäisi itse asiassa käsitellä kuvia, mutta jauhetaan nyt ensin tämä asia. Eli eteenpäin!

Perjantain jälkeen tuli lauantai ja seuraavat pikkujoulut pidettiin rauhallisesti kotona. Meitä oli oman porukan lisäksi ala-asteikäinen veljentyttö, pappa ja papan naisystävä. Se, että seura koostuu pikkulapsista ja dementoituneista vanhuksista ei ehkä kuulosta kovin mukavalta, mutta meillä oli hauskaa joka tapauksessa!

En edes muista, milloin viimeksi olisin istunut ruokapöydässä syömässä päivällistä. Nyt otin vähän porkkana- ja lanttulaatikkoa, sekä rosollia ja rosollikastiketta! Lisäksi taisin syödä vieklä pari suklaata ja piparin. Ehkä. Olo ei ollut niin ahdistunut, että olisin ajatellut... Ja sehän on jo melkein normaalia käytöstä!

Paria oksennusta lukuunottamatta toimintani on ollut viime viikolla moitteetonta! Mummokin pistäytyi tänään kylässä ja kehui, miten minä näytän hyvältä. Ja olinhan minä iloinen: kaiken muun hyvän lisäksi, olimme selvinneet koirani kanssa koettelemuksesta nimeltä eläinlääkäri.

Remu-parka on tullut viimeisen vuoden aikana vanhaksi. Viimeisin oire on ollut tassupolojen armoton kivistys. Kävimme vilauttamassa kipeitä niveliä tänään lääkärissä ja kysymässä niiden lääkitsemisestä. Hoitona koetetaan neljää pistosta ja niiden antamisessa meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko otusta olisi pitänyt kiikuttaa jatkuvasti lekurissa tai sitten piikitys täytyi tehdä kotioloissa.

Vaikka lääkärimme on miellyttävä ja hyvännäköinen (jos olisin mies, haluaisin sellaiset käsivarret!), valitsin vaihtoehdoista jälkimmäisen.

Ensimmäinen pistos hoitui diabeetikon värähtämättömällä varmuudella. Oletan olleeni aika taitava, sillä vaikka vaarimme kiljuu yleensä jopa kynsiä leikatessa, niin neulaa se ei ehtinyt edes huomata. Vähänkö olen hyvä!

Yleensä en perusta itsekehusta, mutta näin itsenäisyyspäivän alla se on ihan sallittua.. Mukavaa itseppäisyyspäivää kaikille Suomen kansalaisille! (Ja miksei myös muiden maiden edustajille!)

- Malla

The Joulukalenteri

Mittasin aamulla verensokerin. Viimekerrasta oli kulunut niin kauan, että se tuntui melkein yhtä eksoottiselta kuin joulukalenterin ensimmäinen luukku. Radiossakin puhuttiin sopivasti Elävästä Joulukalenterista ja tulin ajatelleeksi, että enkö minä ja minun verensokerini menisi sellaisesta? Etenkin jos teippaisin mittariini jonkin teemaan sopivan tarran: poron, tontun tai tähden?

Sitten minulla ainakin olisi jokaisena aamuna syy katsoa, että mitä se Mallan joulusokeri tänään sanoo: matalaa, korkeaa vai juuri sopivaa? Sääli vain, että kymmenen vuoden kokemuksella olen oppinut tuntemaan luvut ja niiden vaihtelut kehossani niin hyvin, että sellaisen kalenterin jännitysmomentti olisi aika alhainen. Mutta toisaalta, niin on suklaakalenterinkin! Vai oletko saanut siellaisesta joskus toffeen tai turkinpippurin? Minä en.

Vaan ehkä olenkin siksi aina pitänyt enemmän kuvakalentereista. Ne ovat paljon kauniimpiakin: suklaakalenterissa päivistä jää muistoksi vain rumat muovikuopat, kun kuvakalenterin punatulkkuja voi katsella vielä vaikka tammikuussa! Siksi onkin hyvä kysymys, miksi minun jouluni on 23 konvehdin, eikä kuvan päässä. Avasin ensimmäisen luukkuni tänään vasta illalla, ikään kuin palkinnoksi päivän uroteoista.

Päivän ensimmäinen uroteko oli hammaslääkäri. Selvisin siitä sankarillisesti ja nyt hymyni on paria paikkaa eheämpi. (Vaikka eivät ne reiät esillä olleet...) Sääli, ettei tämä ollut syksyn ensimmäinen, eikä edes viimeinenkään kerta. Nolottaa. Ystävilleni en aio puhua hampaistani, mutta teille se oli sama tunnustaa.

Lisäksi koen, että anorektikkona ja bulimikkona minun pitäisi ammentaa kokemuksistani jokin neuvo niille nuorille (ja vähän vanhemmille), jotka ovat aikeissa ratketa tähän ruoalla räpimiseen. Toisaalta tiedän, että jos olet päättänyt kahlata tämän rapakon, niin minun on ihan hyödytöntä sanoa, ettei se kannata (vaikkei se kyllä kannata!).  Siksi tyydynkin vain ehdottamaan, että lottoat ennen kuin alat oksentaa tai laiminlyödä itseäsi muutenkaan. Tämä on kallis harrastus! Tulet huomaamaan.

Paitsi että hummasin rahani hammaslääkärissä, sain myös siivottua! Siihen nähden, että olin vetkutellut sitä kolme viikkoa ja suunnitellut jopa, etten siivoa ennen kuin muutan kotoa (asuntoa ei ole vielä edes olemassa) ei se ollut ollenkaan kamalaa! Etenkään kun lopputulos on niin palkitseva!

Kävin myös apteekissa ja kaupassa ja kun limukka oli Lidlissä tarjouksessa, niin kannoin sitä kotiin 12 pulloa! Sen, paljonko saan viikonlopun aikana juotua, pidän teiltäkin salassa. Muutun kuitenkin mieluummin aspartaamista radioaktiiviseksi, kuin luovun hetkistä kirjan ja light colan kanssa.  Etenkään nyt, kun kesken on ’Perheenisä Osama Bin Laden’. Se helppoa, nopealukuista tekstiä.

Sitä paitsi olen ansainnut hemmotteluhetkeni, en nimittäin ole oksentanut kokonaiseen viikkoon! Siitä seurannut olo on kyllä epämääräinen, kerrassaan kummallinen. Mutta jotenkin se normaaliuskin täytyy kai aloittaa.

Mistä tulikin mieleen, että minä leikin normaalia elämää nyt ihan urakalla! Huomenna pääsen nimittäin töihin. Lähden assaroimaan erästä valokuvaaja ystävääni. Kyseessä on isot pikkujoulut, joissa pitäisi olla kuvaamassa.  Minulla on siis tilaisuus hukuttaa itseni glitteriin ja halailla koko illan kameraa, mikä voisi olla sen parempaa?

EI MIKÄÄN!

Odotan huomista innolla ja nyt lähden nukkumaan. Hassua, että kun alan kirjoittaa, se menee melkein joka kerta aamu neljään. Hm.

- Malla