Mittasin aamulla verensokerin. Viimekerrasta oli kulunut niin kauan, että se tuntui melkein yhtä eksoottiselta kuin joulukalenterin ensimmäinen luukku. Radiossakin puhuttiin sopivasti Elävästä Joulukalenterista ja tulin ajatelleeksi, että enkö minä ja minun verensokerini menisi sellaisesta? Etenkin jos teippaisin mittariini jonkin teemaan sopivan tarran: poron, tontun tai tähden?
Sitten minulla ainakin olisi jokaisena aamuna syy katsoa, että mitä se Mallan joulusokeri tänään sanoo: matalaa, korkeaa vai juuri sopivaa? Sääli vain, että kymmenen vuoden kokemuksella olen oppinut tuntemaan luvut ja niiden vaihtelut kehossani niin hyvin, että sellaisen kalenterin jännitysmomentti olisi aika alhainen. Mutta toisaalta, niin on suklaakalenterinkin! Vai oletko saanut siellaisesta joskus toffeen tai turkinpippurin? Minä en.
 |
Vaan ehkä olenkin siksi aina pitänyt enemmän kuvakalentereista. Ne ovat paljon kauniimpiakin: suklaakalenterissa päivistä jää muistoksi vain rumat muovikuopat, kun kuvakalenterin punatulkkuja voi katsella vielä vaikka tammikuussa! Siksi onkin hyvä kysymys, miksi minun jouluni on 23 konvehdin, eikä kuvan päässä. Avasin ensimmäisen luukkuni tänään vasta illalla, ikään kuin palkinnoksi päivän uroteoista.
Päivän ensimmäinen uroteko oli hammaslääkäri. Selvisin siitä sankarillisesti ja nyt hymyni on paria paikkaa eheämpi. (Vaikka eivät ne reiät esillä olleet...) Sääli, ettei tämä ollut syksyn ensimmäinen, eikä edes viimeinenkään kerta. Nolottaa. Ystävilleni en aio puhua hampaistani, mutta teille se oli sama tunnustaa.
Lisäksi koen, että anorektikkona ja bulimikkona minun pitäisi ammentaa kokemuksistani jokin neuvo niille nuorille (ja vähän vanhemmille), jotka ovat aikeissa ratketa tähän ruoalla räpimiseen. Toisaalta tiedän, että jos olet päättänyt kahlata tämän rapakon, niin minun on ihan hyödytöntä sanoa, ettei se kannata (vaikkei se kyllä kannata!). Siksi tyydynkin vain ehdottamaan, että lottoat ennen kuin alat oksentaa tai laiminlyödä itseäsi muutenkaan. Tämä on kallis harrastus! Tulet huomaamaan.
Paitsi että hummasin rahani hammaslääkärissä, sain myös siivottua! Siihen nähden, että olin vetkutellut sitä kolme viikkoa ja suunnitellut jopa, etten siivoa ennen kuin muutan kotoa (asuntoa ei ole vielä edes olemassa) ei se ollut ollenkaan kamalaa! Etenkään kun lopputulos on niin palkitseva!
Kävin myös apteekissa ja kaupassa ja kun limukka oli Lidlissä tarjouksessa, niin kannoin sitä kotiin 12 pulloa! Sen, paljonko saan viikonlopun aikana juotua, pidän teiltäkin salassa. Muutun kuitenkin mieluummin aspartaamista radioaktiiviseksi, kuin luovun hetkistä kirjan ja light colan kanssa. Etenkään nyt, kun kesken on ’Perheenisä Osama Bin Laden’. Se helppoa, nopealukuista tekstiä.
Sitä paitsi olen ansainnut hemmotteluhetkeni, en nimittäin ole oksentanut kokonaiseen viikkoon! Siitä seurannut olo on kyllä epämääräinen, kerrassaan kummallinen. Mutta jotenkin se normaaliuskin täytyy kai aloittaa.
Mistä tulikin mieleen, että minä leikin normaalia elämää nyt ihan urakalla! Huomenna pääsen nimittäin töihin. Lähden assaroimaan erästä valokuvaaja ystävääni. Kyseessä on isot pikkujoulut, joissa pitäisi olla kuvaamassa. Minulla on siis tilaisuus hukuttaa itseni glitteriin ja halailla koko illan kameraa, mikä voisi olla sen parempaa?
EI MIKÄÄN!
Odotan huomista innolla ja nyt lähden nukkumaan. Hassua, että kun alan kirjoittaa, se menee melkein joka kerta aamu neljään. Hm.
- Malla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti