Nyan Cat

Valtterilla on pien vieras. Se vei paitsi sydämeni, niin myös järkeni: etsiskelen tässä omaa asuntoa. Muuten minulla ei olisi mitään kiirettä, mutta kun isä ei pidä kissoista… Niin, että kai sekin lasketaan syyksi itsenäistyä?

Vietin viikonlopun Valtterilla. Ei siitä paljoa kerrottavaa ole: silittelin, sylittelin ja revitin käteni kissanpennulla. Välissä katsottiin muumeja ja sitten yritettiin nukkua, kissan vastustuksesta huolimatta.

Aamulla heräsin siihen, että halailin mustasukkaisena Valtteria. Olin nähnyt unta jostain kamalasta, tärkeilevästä heitukasta: Valtterin vaimosta. En sietänyt muijaa edes unessa: kaiken muun lisäksi se dissasi Samuli Putroa! Höh.

Sen jälkeen kun tulin Valtterilta kotiin, olen vain lueskellut blogeja ja blogittamisesta kertovia sivuja. Sillä tavalla löysin bloggaajat.com:in ja sieltä artikkelin: 10 hyvää syytä epäillä, että blogisi on liian, tylsä. Täytin kriteereistä aika monta, joista esimerkkinä se, että äitini pitää blogistani ja kirjoitan sitä kuin päiväkirjaa. Ouch! Mikä ihme sitten tekee blogista mielenkiintoisen? En ymmärrä sitä. Voi olla, että nettilokien maailma on minulle vielä liian tuntematon tai ehkä käsitykseni hyvästä blogista on vain yksinkertaisesti jäänyt päivittämättä. Mene ja tiedä. Bloggaajat.comin mukaan minä kuitenkin pidän, ihan vääränlaisista (vanhanaikaisista) blogeista. Nykyään kulutus on osa katukuvaa, kulttuuria ja arvomaailmaa. Kaikki rakentuu sen varaan. Muoti on suurta huutoa ja sillä on aina seuraajia, olipa kyse lehdestä tai nettiblogista. Jos olisin edes joskus ollut kiinnostunut Demistä ja Suosikista, Cosmopolitanista tai Gloriasta, minun olisi ehkä helpompi ymmärtää tyyli-blogien lukijamäärää.  Tuskin pelkkä yhteiskuva Gina tricotin t-paidasta ja H&M:n uudesta huulikiillosta kuitenkaan saa aikaan 500 fanin joukkovaelluksen? Tai mistä sitä tietää, ennen kuin koettaa!

Minun tarkoitukseni ei suinkaan ollut mitenkään halveerata tai arvostella muotiblogeja, kunhan tuli tässä taas jotain joristua. Lisäksi ajattelin koettaa sitä muiden hyväksi havaitsemaa päivitystapaa: painotus kuvilla, ei asialla. Menikö tämä sellaisesta? Hyvä. Kiitos. - Malla

A Hard Day

Pahaenteinen otsikko pitää sisällään mukavan päivän. Ainut vain, etten jaksaisi millään kirjoittaa siitä. Olen ihan poikki… Mutta… Kaikki alkoi siitä, etten ottanut eilisiä lääkkeitäni.

Olen syönyt Ketipinor-nimistä valmistetta nyt reilun kuukauden. Nimi voi tulla esiin monessakin yhteydestä, mutta minun kohdallani sen tarkoitus on ollut lieventää pakko-ajatuksia. Eikä vaikutusta voi mitenkään vähätellä! Kiitos Ketipinorin, päiväni menevät nykyään sikiunessa, eikä siltä nukkumiselta tarvitse muuta ajatella. Kätevää! Paitsi jos, täytyy nousta aamulla.

Tänä aamuna minulla oli aika lääkärille, tarkastuskäynnille. Aiheena oli juurikin Ketipinor, jota en sitten uskaltanut pommiin nukkumisen uhalla ottaa. Seuraus oli lievästi yllättävä: otettuna mömmö väsyttää, mutta jos se jää ottamatta, et nuku koko yönä. Lääkäri sai siis vastaanotolleen zombin. Silmät unenpuutteesta punaisina ja naama väsymyksestä turpeana jauhoin lekurilleni kaikki puolenvuoden käänteet. Lopputulos oli, että annostusta päätettiin pienentää ja sairaslomaa pidentää. Hienoa. Lisäksi piristyin siinä papattaessani sen verran, että löysin jälkeenpäin äidin kanssa lounaalle.

Ruoka ei maistunut kuulemma miltään, mutta ainakin limukka oli hyvää!

Lounaan jälkeen kiersimme äidin kanssa vielä puolisen tuntia Stockmannilla ja tuolla reissulla minulle selvisi, että jos elämästäni puuttuu jotain, niin se on sähkökäyttöinen pippurimylly! En ole ikinä nähnyt sellaista, mutta äidin puheista päätellen se on ehdoton onnen tae ja palapelin puuttuva pala.
Ilmeisesti onni on kuitenkin sen verran mystinen kapine, ettei sitä tavoita – uskomatonta kyllä, aina edes Stockalta. Lopulta jouduimme hylkäämään onnen etsimisen ja lähtemään, äiti töihin ja minä (selvästi menetystäni ymmärtämättä) iloisena ja jo hyvinkin virkeänä kirpputorille.

Ja voi mitä aarteita löysinkään!

Koriin tipahteli kaikenlaista: pari hupparia (yksi lyhyillä ja yksi pitkillä hihoilla), t-paita ja melko viehkeä, valkoinen Rolling Stone-toppi. Lisäksi liiallinen blogien lukeminen on vaurioittanut tavallista aivotoimintaani niin, että menin ja ostin elämäni ensimmäisen KYNSILAKAN. Väri nyt vain oli niin kamala, että suorastaan ihana! (Luullakseni sitä vois kutsua neonoranssiksi.)

Kotona kynsilakka sai loistavan ja vaatteet suorastaan sädehtivän vastaanoton. Alkuilta menikin niitä sovitellessa ja esitellessä, hyöriessä ja pyöriessä. Lisäksi intouduin vielä vanhempieni kanssa viikonloppu ostoksille ja reissulta tarttui mukaan pari rulla villalankaan. Pitkä-aikainen haaveeni on ollut kutoa jotkut tumput, mutta olen aina riitautunut sukkapuikkojen kanssa jo ensi silmuilla ja se on sitten jäänyt. Ehkä olen vihdoin kypsä käsitöille?

Tänään ainakin olen käyttäytynyt hyvin kypsästi ja vastuullisesti. Myönnettäköön, että edelliset pari päivää eivät ole olleet ruoan puolesta tähtihetkiäni, mutta tänään on taas mennyt pikkuisen paremmin. Yllätin nimittäin itseni toteamalla, että päiväni oli suorastaan erinomainen.  Siitä palkinnoksi päätin, että:
En oksenna tänään ollenkaan
Syön taas parin päivän tauon jälkeen oikean iltapalan
Ja kerron salaisuudentapaisen (niin että muistan sen ehkä vielä jonain pahana päivänä itsekin), nimittäin…

Minulla ei ole tapana tehdä tyhmiä heräte ostoksia, mutta se Rollari-toppi, jonka mainitsin, oikeasti minulla ei ole sille mitään käyttöä! Ja tiesin sen jo ennen kuin kiikuin kassalle. Tavallaan lunastinkin vain sen hetken, jonka koin sovituskopissa.

Uskon, että jokaisella naisella on jossain kehossaan kriisimakkara. Minun kuviteltu makkarani on vatsassa ja seisoessani peilin edessä Rollaritoppi päällä huomasin, ettei se sillä hetkellä näyttänytkään yhtään niin pahalta vaan oikeastaan aika naiselliselta. Uu mama!

Sain Aamukahvilla-blogista hienon idean kirjasinkynsistä!
Lakatessa sattui pieni moka... Kaikki mihin kosken,
maistuu nyt aivan kamalala! Krhm.

Nyt kynsiä lakkaamaan!
Vaikka pitikö minun mennä nukkumaan?

…Miten ihmeessä se pääsi taas unohtumaan?

- Malla

(Joulu)Enkeleitä onko heitä?

Kuva on Valtterin ottama ja jo
pari vuotta vanha.

Eilen olin taas Valtterilla ja kun ajoin sieltä kotiin yöllä, satoi lunta. Radiosta tuli joku balladin tapainen ja minusta se kuulosti aivan joululaululta. Ajattelin, että ’kylläpä on kaunista’ ja sitten räsähti soimaan se Lauri Tähkän renkutus! Vaihdoin kanavaa ennen kuin kyy ehti kertosäkeeseen, mutta fiilis oli mennyt. Nyt olin käyttämässä koiraa lenkillä, kun se tuli takaisin.

Hämmentävää, olen aina inhonnut talvea: kylmiä ilmoja, pimeitä iltoja, lunta, kerrospukeutumista, villasukkia, suksia, talviurheilua, koiran kanssa talvella ulkoilemista, auton ikkunoiden rappaamista, auton talliin ajamista ja penkinlämmittimen odottamista… Ja nyt yhtäkkiä talven tulo tuntuukin sitten miellyttävältä!

En keksi tälle äkilliselle sekopäisyydelle muuta selitystä kuin sen, että olen sairauslomalla. Jos pakkasmittari näyttä miinus viittä, voin vetää verhot ikkunan eteen ja päättää (hetkellisesti), etten pistä nokkaani ulos ennen ensi kesää. Eihän minulla ole mitään PAKKOA mennä minnekään!

Kiitos sairauslomani, myös villakangastakkikauteni on kestänyt tänä vuonna pidempään kuin yhtenäkään edellisistä. Jos joutuisin viettämään ulkona kymmentä minuuttia pidempiä aikoja, olisin jo aikaa sitten vaihtanut untuvaiseen eskimo-lookkiini. Jos asiaa siis tältä kannalta katsoo, niin onni on selvästi puolellani: saanpa leikkiä perhosta, pikkuisen pidempään!

Oikeasti minulla on välillä kova ikävä koulua, enkä saa aikaani oikein kulumaan kotona. Päivät käytän nukkumalla ja iltaisin istun koneella tai luen kirjoja. Nyt parina päivänä olen ollut aktiivisempi lukija.

Tällä hetkellä, minulla on kesken Daphne du Maurierin teos, Rebekka. Se on oikein viehättävä, joskin päähenkilö on lievästi ärsyttävä: muistuttaa vähän liikaa minua. Olemme nuoria ja ujoja ja tahtoisimme molemmat, että miehemme (tai poikaystävämme) kutsuisi meitä enkeleiksi.

Luin ja haaveilin sitä eilen aamulla, mutten tosiaan osannut odottaa illalla, kun Valtteri sitten yllätti ja sanoi, että: ”Sinä olet minun pieni enkelini.” Ihana lämmön tunne levisi, koko ruumiiseeni. Se oli sellaista hupsua, tyttömäistä iloa. Hyi.

Sitä edellisenä päivänä olin saanut puhelun kummisedältäni ja se onkin maininnan arvoinen tapahtuma, sillä emme ole puhuneet liki 16 vuoteen. Nytkään emme ehtineet montaa sanaa vaihtamaan, mutta ilmeisesti hän sai sanottua oleellisimman:

”Älä koskaan luovuta ja usko aina itseesi.” Ja ”Tahdotko kitaratunteja?”

Tällaisen jälkeen edes anorektikon iltapala ei voi olla kuin onnistunut.

- Malla

Esijoulu

Kun olin pieni, perjantai oli aina siivouspäivä. Nyt katson ympärilleni ja ajattelen, että perinteet ovat ihan yliarvostettuja. En siivoa. Tosin, en kyllä aio kärsiä tästä sotkustakaan, vaan vaihdan huonetta heti kun tämä päivitys on valmiina! Ennustan siis pikaista, kuvapainotteista postausta. Sorry.

Kerroin jo edellisessä viestissä, että kävin maanantaina ystäväni kanssa kirpputorilla. Yksin saan tapettua siellä vähintäänkin pari tuntia, mutta seurassa se on aivan mahdotonta.  Rätit ja lumput on pengottava kunnolla, koska ne aarteet ovat jossain niiden seassa... Ja siihen menee, aikaa! Kaverit eivät ikinä jaksa odottaa, joten heidän seurassaan en enää syvenny tarjontaan. Kävelen pöytien ohi pysähtymättä ja mietin, milloin ottaisin uusinnan ihan omassa rauhassa.

En tiedä, miksi lähdin jaarittelemaan näin pitkästi, kun piti vain sanoa, etten löytänyt maanantain kirpparikierrokselta mitään. Otin kuitenkin kivan kuvan. Tai en tiedä, onko kuvakaan kiva, mutta ainakin huomio oli hyvä.. Ajatella, jos se olisi jäänyt tänä kokonaan vuonna tekemättä!

Kirpparireissumme jälkeen olen alkanut havaita muitakin varmoja joulun merkkejä. Tänä aamuna kun heräsin, oli maa ihan, tai ainakin melkein, valkea. Onneksi ei ollut pakkasta, koska silloin auton ikkunat olisi pitänyt rapata ja olisin myöhästynyt terapiasta. (Nimimerkillä: Kannattaisiko lähtemään ajoissa?)

Terapiassa jatkettiin siihen, mihin viimeksi jäätiin. Puhuimme siitä, miten ajatuksista olisi aika siirtyä tekoihin ja millä tavalla sen saisi tapahtumaan. Sovittiin, että lähdetään liikkeelle helpommasta, eli oksentamisesta. Sen lopettaminen lienee helpompaa kuin syömisen lisääminen. Kotitehtäväni on nyt seurata käytöstäni ja koettaa haastaa itseäni: olla siis oksentamatta.

Pyöräytin illalla isälle pellillisen torttuja ja haukkasin sitten yhdestä nurkasta pienen palan. Yleensä juuri tuollainen pieni sortuminen johtaa siihen happopitoiseen kierteeseen, mutta tänään tuli taas todettua, että on muitakin vaihtoehtoja. Kuka idiootti nyt työntää päänsä vessanpönttöön yhden tortun nurkan takia? Minä? No en tänään ainakaan!

- Malla

Saisiko olla pala kakkua?

Viikonloppu yhtä juhlaa: liian monet kakkukahvit.

Sunnuntaina juhlittiin isiä ja lauantaina Valtterin 5-vuotiasta pikkuveljeä.

Olimme pyytäneet papan meille isänpäivänä syömään, mutta vanhoilla ihmisillä asiat unohtuvat ja meillä on nyt pakastin täynnä poronkäristystä: äiti oli mitoittanut aterian vähän isommalle porukalle. Kakustakin olisi riittänyt jaettavaa, etenkin kun tarkoitukseni oli leipoa vielä lisää. Onnekseni en ehtinyt aloittaa, sillä vaikka periaatteessa pidän ja olen hyvä ruoan laitossa, niin saan siitä aina ahdistusta.

Kun pappa ei sitten tullut meille, menimme minä ja isä sinne. Tarjolla oli jotain kinuskileivoksia ja totta kai minuakin yritettiin maanitella pöytään. Tukeuduin vanhaan valheeseen ja valittelin, että: ”Voi, voi kun minä olen syönyt ihan vasta!” Papalle ja papan naisystävälle selitys meni täydestä, mutta isä katsoi aiheelliseksi puuttua puheeseen. En aina ymmärrä tuota miesten aivotoimintaa. Kyllähän me molemmat tiesimme, etten ollut koskenutkaan ruokaan, mutta ehkäpä isä kuvitteli että se oli päässyt unohtumaan.

”Et sinä ole tainnut syödä tänään yhtään mitään.”

Onneksi vanhuksilla on yhtä huono kuulo kuin muistikin. Katsoin isää aika pahasti ja sen jälkeen olimme yhtä mieltä siitä, että olin syönyt aivan valtavasti. Sanoin ei kiitos kinuskileivokselle, jäätelölle, mehulle ja kekseille.

Valtterin veljellä taas oli, valtavat syntymäpäivät. En ole tainnut käydä yhtä isoissa 50- tai 70-vuotisjuhlissa. Vaikka olihan se ihan hienoa kätellä ihmisiä ja esittäytyä tuon teidän sukulaispoikanne tyttöystävänä. Olisin varmaan loistanut 50-luvulla rikkaan miehen seurapiirirouvana! Tai sitten en, pöytäkäyttäytymiseni olisi varmaan herättänyt hämmennystä. Tosin näissäkin hipoissa selvisin kunnialla. Ihmisiä oli sen verran paljon, ettei kukaan huomannut jos yksi katosi hetkeksi paikalta tai kiinnittänyt huomiota, kun kieltäydyin kohteliaasti kakusta. Kukaan muu kuin Valtteri, siis. Taas sama, miesmysteeri. Missä on miesten tilannetaju?

Joskus syömättömyyteni on Valtterille kuin jokin leikki. "Suu auki, täältä tulee traktori!" Tiedän, että erilaiset syöttöyritykset ovat häneltä vain huonosti organisoitua hyvää tahtoa, mutta ei ole hauskaa ajatella, että poikaystävä kohtelee kuin pikkulasta. Ainoa keinoni vaikuttaa aikuiselta on kieltäytyä silloin syömästä.

Kuten yleensäkin, pyysin Valtteria taas lopettamaan ja olemaan tekemättä kahvituksesta sen suurempaa numeroa. "Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota, ilman sinun avustusta." Lopulta Valtsukin tuli kai samaan tulokseen ja tilanne oli sillä selvä.

Illalla päivänsankari pelautti meillä pöytäjääkiekkoa. En pärjännyt edes fuskaamalla, joten päädyin olemaan Antero Mertaranta. Viihdyimme muutaman tunnin ja vaihdoimme sitten vielä hetkeksi asuntoa (Valtterin kämpille). Jaarittelimme tulevan viikon tapahtumista. Valtteri oli saanut töitä ja aloittaisi maanantaina. Minä taas olisin sosiaalinen ja menisin tapaamaan erästä uutta ystävääni. Kävimme hänen kanssaan eilen kahvilla.

Eilen olikin ihan mukava, erilainen maanantai. Istuimme Tiian kanssa pari tuntia kahvilassa, kävimme kirpparilla ja lopuksi Stocmannilla.

Puhuimme suomirapista ja elämästä. Tiia totesi siinä jossain vaiheessa, että jos elämässä haluaa jotain, niin se täytyy vain ottaa. Ihailin oivalluksen takana olevaa asennetta ja ajattelin, että minun täytyy opetella ajattelemaan samalla tavalla.

- Malla

Terapeutti sanoo: älä ajattele!

Eilen oli taas terapia. Tai taas ja taas, enhän minä ole siitä teille aiemmin puhunut. Alustukseksi: olen käynyt terapiassa kolme vuotta ja aloittanut nyt parin vuoden tauon jälkeen neljännen. Terapeutti on ollut alusta asti sama ja tapaan häntä nyt kerran tai kahdesti viikossa.

Torstain käynti oli kuin mikä tahansa edeltäneistä: suurimman osan ajasta puhuimme minusta ja minun syömiseeni liittyvistä ongelmista. Ei siis mitään uutta. Tai mitään uutta, ennen Sarin (nimi on muutettu) palopuhetta. Hän vaikutti vähän tuohtuneelta ja ymmärrän kyllä miksi. Ärsyttäisi minuakin, jos olisin terapeutti, enkä saisi asiakkaaseeni otetta. Saria lainaten:

”Tämä nyt kesti kolme vuotta, mutta… Olen tullut siihen tulokseen, ettei sinua kannata yrittääkään analysoida! Sinä olet niin älykäs ja ovela, että huijaat vain meitä molempia. Tästä lähtien me ei mietitä enää ollenkaan sitä, miksi sinä teet näin (oksennat, etkä syö) ja mikä saisi sinut tekemään toisin. Ei ollenkaan! Oikeastaan olisi parempi, jos sinä et tuntisi tai ajattelisi yhtään mitään! Lopeta ajatteleminen!”

Oikea suhtautumistapa Sarin purkaukseen ei ollut ehkä nauraminen, mutta juuri niin minä taisin tehdä. Puolustuksekseni vetoan tilannekomiikkaan! Onhan se aika absurdi tilanne, että kolmen vuoden intensiivisen työskentelyn jälkeen, terapeutti sanoo, että: ”Ei ajatella.” Ja että: ”Me tuhlaamme tässä vain aikaamme.”

Se kuulostaa suunnilleen samalta kuin: ”Olet menetetty tapaus.” Sarin tarkoitus ei kuitenkaan ollut lannistaa, vaan vaihtaa vain toimintatapaa. Ymmärsin sen. Ainut vain, että jos psykoterapia on itsetutkiskelua ja itsetutkiskelu on tästä lähtien kiellettyä, niin mitenhän tässä on tarkoitus edetä? Sarin mukaan se on: keskittymistä ajatuksista tekoihin… Ööm, käytännössä?

Ei ole Sarin tehtävä syöttää minua. Se ei kuulu psykoterapiaan. Käytännössä psykoterapiassa ei pystytä tekemään mitään. Sarikin tietää sen. Uskon, että hänen ideansa onkin vain vaihtaa keskustelun painopisteet toisiin, niin että puhuttaisiin vain anoreksian vastaisista päätöksistä ja niihin pääsemisistä, ilman sairauden ylimääräistä ymmärtämistä. Voi olla ihan hyväkin, vaikka minun mielestäni niin on tehty jo aika kauan. Mutta kun kantoja on useita, niin mene ja sano mikä niistä on oikea. Ainakin kannattaa kokeilla Sarin ehtoja. Olivatpa ne mitkä tahansa.

Näin sanoessani tunnen, että sisälläni kuplahtelee pieni pessimisti. Nyt kaikki silmät tänne, sillä siinä meillä on anoreksia! Raukka tuntee itsensä niin helposti uhatuksi, että on aina vääntämässä suojakseen jotain ansaa tai viritelmää. Pikku ressu.. Tule tänne, täti tappaa.

-          Malla

Ilolistausta

Pyhäinpäivästä on selvitty, maanantai selätetty ja väliin jäänyt sunnuntai oli odotusten vastaisesti mukava. Vietin illan Valtterilla ja ajellessani yöllä kotiin, mietiskelin onnea.

Totesin taas, että onni on oikeasti ihan pieniä asioita. Se ei vaadi kovin paljoa ja on ehkä juuri siksi myös niin helppo hukata. Samalla tavalla kuin tavarat katoavat toisten sekaan, niin ilot hukkuvat suruihin.

Yleensä itseään ja elämäänsä katsoo niin läheltä, että käytöksestään on vaikea esittää puolueettomia näkemyksiä. Muita seuraamalla ja kuuntelemalla olen kuitenkin huomannut, että useammin kuin hyvään, ihminen takertuu pahaan.

Kun kaikki on kohdallaan, emme useinkaan ajattele sitä erikseen. Ei ole tarvetta. Elelemme vain menemään, kunnes eteen osuu se huono hetki, jota täytyy herätä miettimään. Se kai johtuu siitä, että ahdistuksen kanssa oleminen on vaikeaa ja siksi sitä ei voi samalla tavalla sivuuttaa. Mieleen jää kaikki ne kerrat kun on ollut ankeaa ja kun niitä alkaa ikävissään pohtimaan, ei elämä tunnu vähään aikaan muuta olleenkaan. Paska mikä, paska.

Kun tämä tuli mieleeni, olin moottoritiellä. Radiosta soi Michel Jacksonin Billie Jean ja tanssin sen verran mukana, mitä ratin takana on mahdollista. Oli hyvä fiilis! Naureskelin sitä, että olin lähtenyt Valtsulta vain pimeän tien, öisen soittolistan, oman rauhan ja kaasupolkimen takia. Rakastan yöllä ajamista. Sitten huomasin, että yöllä ajaminen on yksi niitä asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Se on yksi niistä pienistä ja silti suurista iloista. Aloin ajatella sen iltaisia iloja listana.

Olimme viettäneet Valsun kanssa taas yhden elokuvaillan (katsomme yhdessä paljon elokuvia) ja tämänkertainen leffa oli sci-fi kidutus, nimeltään Super 8. Elokuvan katsominen oli kamalaa, mutta haukkumien aivan kamalan ihanaa! (Olen katsonut elämäni aikana ehkä kaksi yhtä huonoa elokuvaa.. Että en suosittele.)

Rakastan kaikkea hulluttelua, enkä edes yritä väittää, etteikö minusta olisi ollut hauskaa tulla leffan jälkeen kaapatuksi ja keinua avuttomasti Valtterin olalla pitkin asuntoa. Riekkuminen pääsi listalle kriitikkosession seuraksi. Vaikka kaikenlainen nahisteleminen on hauskaa, arvostan myös rauhoittumista ja niitä hempeitä hetkiä. Romantiikka oli siis ehdottomasti mukana ilonaiheissa.

Sen enempää en aio imelyyksistäni kuitenkaan kertoa, tai usko että kukaan tahtoo niistä edes kuulla, joten siirryn moottoritien kautta kotisohvalle. Siellä nautin viltistä, kirjasta – ja kyllä, iltapalsta.

Syöminen on nautinto, kun se on sallittua (ja tunnustus: vaikkei olisikaan…). Usein oikein odotan sitä ja jostain syystä olen alkanut myös haaveilla syöväni vaahtokarkkeja sängyssä. Sitä en uskalla ehkä vielä toteuttaa, mutta jo mielikuva on niin herkullinen, että se täytyy muistaa.

Jos sängyssä ei voi syödä karkkeja, niin musiikin kuuntelulle siellä (tai missään muuallakaan) ei ole mitään estettä (ennen oli!). Uusin löytöni on The Nightmare Revisited (Painajainen ennen joulua) ja hymistelin sitä jo sunnuntaina suu kuolassa ja sydän mielihyvästä, sykkyrässä.

Koska minulla ei tällä kertaa ole kuvitusta tekstilleni, liitän perään yhden uusista suosikkikappaleistani. Saatte toki kertoa, iskeekö se muihin samalla tavalla ja omista ilonaiheistannekin olisi ihan kiva kuulla. Tämä yksin horiseminen kun on vähän tylsän puoleista… Vaikka eipä sillä, onhan blogittaminen ihan hauskaa tälläkin tavalla. Ei se ainakaan vielä tähän tule päättymään, eli palataan!

-          Malla

Tyhjäkäynnillä

Huh. Toivottavasti tämä oli viimeinen pyhäinpäivä vähään aikaan. Siitä päätellen, että olen elänyt sen jo kolmesti kahden viikon sisällä, kelloni ja kalenterini näyttävät jotain aivan muuta, kuin tämän valtakunnan aikaa. Päässäni taitaa lyödä muutenkin tyhjää: minulla ei ole mitään sanottavaa.

Itse asiassa päivittäminen on tuntunut voittamattomalta haasteelta koko viime viikon. Tokihan siellä olisi asiaa, mistä ammentaa: uudet lääkkeet ja hoitovälineet, kaupunkireissut ja kirpputori löydöt, kampaaja, poikaystävä, poikaystävän uusi kämppä… Mutta kun ei nappaa, niin ei nappaa! Ehkä kyse on sitten yleisestä ilmapiiristä. Kaikkia ahdistaa.

Äiti esimerkiksi päätti tänään, ettei poistu makuuhuoneesta mihinkään. Mitä nyt kävi välillä vessassa ja tupakalla. Se oli outo tilanne ja täytyy myöntää, että kyllä vähän syyllistää, kun tietää, että on itse osaltaan syypää.

Oikeastaan nyt kun ajattelen, niin äiti voisi kirjoittaa tätä blogia minun puolestani. Anorektikot osaavat ruikuttaa ja lähipiirin palsta voisi olla meille siksi ihan valaisevampaa luettavaa.

Googlasin. Peli on nimeltään Pyramidi-pasianssi!

Itse olen yrittänyt käyttäytyä ja olla esimerkillisesti hyvällä mielellä. Mitään en ole tosin saanut tehdyksi. Katsoin yhden elokuvan ja opettelin uuden pasianssin. Se on ihan mukava.

Oikeastaan voisin pelata vielä yhden erän, ennen kuin menen nukkumaan. Sitten minunkin kelloni alkaa varmaan osoittaa oikeaa aikaa.

- Malla