Saisiko olla pala kakkua?

Viikonloppu yhtä juhlaa: liian monet kakkukahvit.

Sunnuntaina juhlittiin isiä ja lauantaina Valtterin 5-vuotiasta pikkuveljeä.

Olimme pyytäneet papan meille isänpäivänä syömään, mutta vanhoilla ihmisillä asiat unohtuvat ja meillä on nyt pakastin täynnä poronkäristystä: äiti oli mitoittanut aterian vähän isommalle porukalle. Kakustakin olisi riittänyt jaettavaa, etenkin kun tarkoitukseni oli leipoa vielä lisää. Onnekseni en ehtinyt aloittaa, sillä vaikka periaatteessa pidän ja olen hyvä ruoan laitossa, niin saan siitä aina ahdistusta.

Kun pappa ei sitten tullut meille, menimme minä ja isä sinne. Tarjolla oli jotain kinuskileivoksia ja totta kai minuakin yritettiin maanitella pöytään. Tukeuduin vanhaan valheeseen ja valittelin, että: ”Voi, voi kun minä olen syönyt ihan vasta!” Papalle ja papan naisystävälle selitys meni täydestä, mutta isä katsoi aiheelliseksi puuttua puheeseen. En aina ymmärrä tuota miesten aivotoimintaa. Kyllähän me molemmat tiesimme, etten ollut koskenutkaan ruokaan, mutta ehkäpä isä kuvitteli että se oli päässyt unohtumaan.

”Et sinä ole tainnut syödä tänään yhtään mitään.”

Onneksi vanhuksilla on yhtä huono kuulo kuin muistikin. Katsoin isää aika pahasti ja sen jälkeen olimme yhtä mieltä siitä, että olin syönyt aivan valtavasti. Sanoin ei kiitos kinuskileivokselle, jäätelölle, mehulle ja kekseille.

Valtterin veljellä taas oli, valtavat syntymäpäivät. En ole tainnut käydä yhtä isoissa 50- tai 70-vuotisjuhlissa. Vaikka olihan se ihan hienoa kätellä ihmisiä ja esittäytyä tuon teidän sukulaispoikanne tyttöystävänä. Olisin varmaan loistanut 50-luvulla rikkaan miehen seurapiirirouvana! Tai sitten en, pöytäkäyttäytymiseni olisi varmaan herättänyt hämmennystä. Tosin näissäkin hipoissa selvisin kunnialla. Ihmisiä oli sen verran paljon, ettei kukaan huomannut jos yksi katosi hetkeksi paikalta tai kiinnittänyt huomiota, kun kieltäydyin kohteliaasti kakusta. Kukaan muu kuin Valtteri, siis. Taas sama, miesmysteeri. Missä on miesten tilannetaju?

Joskus syömättömyyteni on Valtterille kuin jokin leikki. "Suu auki, täältä tulee traktori!" Tiedän, että erilaiset syöttöyritykset ovat häneltä vain huonosti organisoitua hyvää tahtoa, mutta ei ole hauskaa ajatella, että poikaystävä kohtelee kuin pikkulasta. Ainoa keinoni vaikuttaa aikuiselta on kieltäytyä silloin syömästä.

Kuten yleensäkin, pyysin Valtteria taas lopettamaan ja olemaan tekemättä kahvituksesta sen suurempaa numeroa. "Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota, ilman sinun avustusta." Lopulta Valtsukin tuli kai samaan tulokseen ja tilanne oli sillä selvä.

Illalla päivänsankari pelautti meillä pöytäjääkiekkoa. En pärjännyt edes fuskaamalla, joten päädyin olemaan Antero Mertaranta. Viihdyimme muutaman tunnin ja vaihdoimme sitten vielä hetkeksi asuntoa (Valtterin kämpille). Jaarittelimme tulevan viikon tapahtumista. Valtteri oli saanut töitä ja aloittaisi maanantaina. Minä taas olisin sosiaalinen ja menisin tapaamaan erästä uutta ystävääni. Kävimme hänen kanssaan eilen kahvilla.

Eilen olikin ihan mukava, erilainen maanantai. Istuimme Tiian kanssa pari tuntia kahvilassa, kävimme kirpparilla ja lopuksi Stocmannilla.

Puhuimme suomirapista ja elämästä. Tiia totesi siinä jossain vaiheessa, että jos elämässä haluaa jotain, niin se täytyy vain ottaa. Ihailin oivalluksen takana olevaa asennetta ja ajattelin, että minun täytyy opetella ajattelemaan samalla tavalla.

- Malla