Eilen oli taas terapia. Tai taas ja taas, enhän minä ole siitä teille aiemmin puhunut. Alustukseksi: olen käynyt terapiassa kolme vuotta ja aloittanut nyt parin vuoden tauon jälkeen neljännen. Terapeutti on ollut alusta asti sama ja tapaan häntä nyt kerran tai kahdesti viikossa.
Torstain käynti oli kuin mikä tahansa edeltäneistä: suurimman osan ajasta puhuimme minusta ja minun syömiseeni liittyvistä ongelmista. Ei siis mitään uutta. Tai mitään uutta, ennen Sarin (nimi on muutettu) palopuhetta. Hän vaikutti vähän tuohtuneelta ja ymmärrän kyllä miksi. Ärsyttäisi minuakin, jos olisin terapeutti, enkä saisi asiakkaaseeni otetta. Saria lainaten:
”Tämä nyt kesti kolme vuotta, mutta… Olen tullut siihen tulokseen, ettei sinua kannata yrittääkään analysoida! Sinä olet niin älykäs ja ovela, että huijaat vain meitä molempia. Tästä lähtien me ei mietitä enää ollenkaan sitä, miksi sinä teet näin (oksennat, etkä syö) ja mikä saisi sinut tekemään toisin. Ei ollenkaan! Oikeastaan olisi parempi, jos sinä et tuntisi tai ajattelisi yhtään mitään! Lopeta ajatteleminen!”
Oikea suhtautumistapa Sarin purkaukseen ei ollut ehkä nauraminen, mutta juuri niin minä taisin tehdä. Puolustuksekseni vetoan tilannekomiikkaan! Onhan se aika absurdi tilanne, että kolmen vuoden intensiivisen työskentelyn jälkeen, terapeutti sanoo, että: ”Ei ajatella.” Ja että: ”Me tuhlaamme tässä vain aikaamme.”
Se kuulostaa suunnilleen samalta kuin: ”Olet menetetty tapaus.” Sarin tarkoitus ei kuitenkaan ollut lannistaa, vaan vaihtaa vain toimintatapaa. Ymmärsin sen. Ainut vain, että jos psykoterapia on itsetutkiskelua ja itsetutkiskelu on tästä lähtien kiellettyä, niin mitenhän tässä on tarkoitus edetä? Sarin mukaan se on: keskittymistä ajatuksista tekoihin… Ööm, käytännössä?
Ei ole Sarin tehtävä syöttää minua. Se ei kuulu psykoterapiaan. Käytännössä psykoterapiassa ei pystytä tekemään mitään. Sarikin tietää sen. Uskon, että hänen ideansa onkin vain vaihtaa keskustelun painopisteet toisiin, niin että puhuttaisiin vain anoreksian vastaisista päätöksistä ja niihin pääsemisistä, ilman sairauden ylimääräistä ymmärtämistä. Voi olla ihan hyväkin, vaikka minun mielestäni niin on tehty jo aika kauan. Mutta kun kantoja on useita, niin mene ja sano mikä niistä on oikea. Ainakin kannattaa kokeilla Sarin ehtoja. Olivatpa ne mitkä tahansa.
Torstain käynti oli kuin mikä tahansa edeltäneistä: suurimman osan ajasta puhuimme minusta ja minun syömiseeni liittyvistä ongelmista. Ei siis mitään uutta. Tai mitään uutta, ennen Sarin (nimi on muutettu) palopuhetta. Hän vaikutti vähän tuohtuneelta ja ymmärrän kyllä miksi. Ärsyttäisi minuakin, jos olisin terapeutti, enkä saisi asiakkaaseeni otetta. Saria lainaten:
”Tämä nyt kesti kolme vuotta, mutta… Olen tullut siihen tulokseen, ettei sinua kannata yrittääkään analysoida! Sinä olet niin älykäs ja ovela, että huijaat vain meitä molempia. Tästä lähtien me ei mietitä enää ollenkaan sitä, miksi sinä teet näin (oksennat, etkä syö) ja mikä saisi sinut tekemään toisin. Ei ollenkaan! Oikeastaan olisi parempi, jos sinä et tuntisi tai ajattelisi yhtään mitään! Lopeta ajatteleminen!”
Oikea suhtautumistapa Sarin purkaukseen ei ollut ehkä nauraminen, mutta juuri niin minä taisin tehdä. Puolustuksekseni vetoan tilannekomiikkaan! Onhan se aika absurdi tilanne, että kolmen vuoden intensiivisen työskentelyn jälkeen, terapeutti sanoo, että: ”Ei ajatella.” Ja että: ”Me tuhlaamme tässä vain aikaamme.”
Se kuulostaa suunnilleen samalta kuin: ”Olet menetetty tapaus.” Sarin tarkoitus ei kuitenkaan ollut lannistaa, vaan vaihtaa vain toimintatapaa. Ymmärsin sen. Ainut vain, että jos psykoterapia on itsetutkiskelua ja itsetutkiskelu on tästä lähtien kiellettyä, niin mitenhän tässä on tarkoitus edetä? Sarin mukaan se on: keskittymistä ajatuksista tekoihin… Ööm, käytännössä?
Ei ole Sarin tehtävä syöttää minua. Se ei kuulu psykoterapiaan. Käytännössä psykoterapiassa ei pystytä tekemään mitään. Sarikin tietää sen. Uskon, että hänen ideansa onkin vain vaihtaa keskustelun painopisteet toisiin, niin että puhuttaisiin vain anoreksian vastaisista päätöksistä ja niihin pääsemisistä, ilman sairauden ylimääräistä ymmärtämistä. Voi olla ihan hyväkin, vaikka minun mielestäni niin on tehty jo aika kauan. Mutta kun kantoja on useita, niin mene ja sano mikä niistä on oikea. Ainakin kannattaa kokeilla Sarin ehtoja. Olivatpa ne mitkä tahansa.
Näin sanoessani tunnen, että sisälläni kuplahtelee pieni pessimisti. Nyt kaikki silmät tänne, sillä siinä meillä on anoreksia! Raukka tuntee itsensä niin helposti uhatuksi, että on aina vääntämässä suojakseen jotain ansaa tai viritelmää. Pikku ressu.. Tule tänne, täti tappaa.
- Malla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti