Pahaenteinen otsikko pitää sisällään mukavan päivän. Ainut vain, etten jaksaisi millään kirjoittaa siitä. Olen ihan poikki… Mutta… Kaikki alkoi siitä, etten ottanut eilisiä lääkkeitäni.
Olen syönyt Ketipinor-nimistä valmistetta nyt reilun kuukauden. Nimi voi tulla esiin monessakin yhteydestä, mutta minun kohdallani sen tarkoitus on ollut lieventää pakko-ajatuksia. Eikä vaikutusta voi mitenkään vähätellä! Kiitos Ketipinorin, päiväni menevät nykyään sikiunessa, eikä siltä nukkumiselta tarvitse muuta ajatella. Kätevää! Paitsi jos, täytyy nousta aamulla.
Tänä aamuna minulla oli aika lääkärille, tarkastuskäynnille. Aiheena oli juurikin Ketipinor, jota en sitten uskaltanut pommiin nukkumisen uhalla ottaa. Seuraus oli lievästi yllättävä: otettuna mömmö väsyttää, mutta jos se jää ottamatta, et nuku koko yönä. Lääkäri sai siis vastaanotolleen zombin. Silmät unenpuutteesta punaisina ja naama väsymyksestä turpeana jauhoin lekurilleni kaikki puolenvuoden käänteet. Lopputulos oli, että annostusta päätettiin pienentää ja sairaslomaa pidentää. Hienoa. Lisäksi piristyin siinä papattaessani sen verran, että löysin jälkeenpäin äidin kanssa lounaalle.
Ruoka ei maistunut kuulemma miltään, mutta ainakin limukka oli hyvää!
Lounaan jälkeen kiersimme äidin kanssa vielä puolisen tuntia Stockmannilla ja tuolla reissulla minulle selvisi, että jos elämästäni puuttuu jotain, niin se on sähkökäyttöinen pippurimylly! En ole ikinä nähnyt sellaista, mutta äidin puheista päätellen se on ehdoton onnen tae ja palapelin puuttuva pala.
Ilmeisesti onni on kuitenkin sen verran mystinen kapine, ettei sitä tavoita – uskomatonta kyllä, aina edes Stockalta. Lopulta jouduimme hylkäämään onnen etsimisen ja lähtemään, äiti töihin ja minä (selvästi menetystäni ymmärtämättä) iloisena ja jo hyvinkin virkeänä kirpputorille.
Ja voi mitä aarteita löysinkään!
Koriin tipahteli kaikenlaista: pari hupparia (yksi lyhyillä ja yksi pitkillä hihoilla), t-paita ja melko viehkeä, valkoinen Rolling Stone-toppi. Lisäksi liiallinen blogien lukeminen on vaurioittanut tavallista aivotoimintaani niin, että menin ja ostin elämäni ensimmäisen KYNSILAKAN. Väri nyt vain oli niin kamala, että suorastaan ihana! (Luullakseni sitä vois kutsua neonoranssiksi.)
Olen syönyt Ketipinor-nimistä valmistetta nyt reilun kuukauden. Nimi voi tulla esiin monessakin yhteydestä, mutta minun kohdallani sen tarkoitus on ollut lieventää pakko-ajatuksia. Eikä vaikutusta voi mitenkään vähätellä! Kiitos Ketipinorin, päiväni menevät nykyään sikiunessa, eikä siltä nukkumiselta tarvitse muuta ajatella. Kätevää! Paitsi jos, täytyy nousta aamulla.
Tänä aamuna minulla oli aika lääkärille, tarkastuskäynnille. Aiheena oli juurikin Ketipinor, jota en sitten uskaltanut pommiin nukkumisen uhalla ottaa. Seuraus oli lievästi yllättävä: otettuna mömmö väsyttää, mutta jos se jää ottamatta, et nuku koko yönä. Lääkäri sai siis vastaanotolleen zombin. Silmät unenpuutteesta punaisina ja naama väsymyksestä turpeana jauhoin lekurilleni kaikki puolenvuoden käänteet. Lopputulos oli, että annostusta päätettiin pienentää ja sairaslomaa pidentää. Hienoa. Lisäksi piristyin siinä papattaessani sen verran, että löysin jälkeenpäin äidin kanssa lounaalle.
Ruoka ei maistunut kuulemma miltään, mutta ainakin limukka oli hyvää!
Lounaan jälkeen kiersimme äidin kanssa vielä puolisen tuntia Stockmannilla ja tuolla reissulla minulle selvisi, että jos elämästäni puuttuu jotain, niin se on sähkökäyttöinen pippurimylly! En ole ikinä nähnyt sellaista, mutta äidin puheista päätellen se on ehdoton onnen tae ja palapelin puuttuva pala.
Ilmeisesti onni on kuitenkin sen verran mystinen kapine, ettei sitä tavoita – uskomatonta kyllä, aina edes Stockalta. Lopulta jouduimme hylkäämään onnen etsimisen ja lähtemään, äiti töihin ja minä (selvästi menetystäni ymmärtämättä) iloisena ja jo hyvinkin virkeänä kirpputorille.
Ja voi mitä aarteita löysinkään!
Koriin tipahteli kaikenlaista: pari hupparia (yksi lyhyillä ja yksi pitkillä hihoilla), t-paita ja melko viehkeä, valkoinen Rolling Stone-toppi. Lisäksi liiallinen blogien lukeminen on vaurioittanut tavallista aivotoimintaani niin, että menin ja ostin elämäni ensimmäisen KYNSILAKAN. Väri nyt vain oli niin kamala, että suorastaan ihana! (Luullakseni sitä vois kutsua neonoranssiksi.)
Kotona kynsilakka sai loistavan ja vaatteet suorastaan sädehtivän vastaanoton. Alkuilta menikin niitä sovitellessa ja esitellessä, hyöriessä ja pyöriessä. Lisäksi intouduin vielä vanhempieni kanssa viikonloppu ostoksille ja reissulta tarttui mukaan pari rulla villalankaan. Pitkä-aikainen haaveeni on ollut kutoa jotkut tumput, mutta olen aina riitautunut sukkapuikkojen kanssa jo ensi silmuilla ja se on sitten jäänyt. Ehkä olen vihdoin kypsä käsitöille?
Tänään ainakin olen käyttäytynyt hyvin kypsästi ja vastuullisesti. Myönnettäköön, että edelliset pari päivää eivät ole olleet ruoan puolesta tähtihetkiäni, mutta tänään on taas mennyt pikkuisen paremmin. Yllätin nimittäin itseni toteamalla, että päiväni oli suorastaan erinomainen. Siitä palkinnoksi päätin, että:
En oksenna tänään ollenkaan
Syön taas parin päivän tauon jälkeen oikean iltapalan
Ja kerron salaisuudentapaisen (niin että muistan sen ehkä vielä jonain pahana päivänä itsekin), nimittäin…
Minulla ei ole tapana tehdä tyhmiä heräte ostoksia, mutta se Rollari-toppi, jonka mainitsin, oikeasti minulla ei ole sille mitään käyttöä! Ja tiesin sen jo ennen kuin kiikuin kassalle. Tavallaan lunastinkin vain sen hetken, jonka koin sovituskopissa.
Uskon, että jokaisella naisella on jossain kehossaan kriisimakkara. Minun kuviteltu makkarani on vatsassa ja seisoessani peilin edessä Rollaritoppi päällä huomasin, ettei se sillä hetkellä näyttänytkään yhtään niin pahalta vaan oikeastaan aika naiselliselta. Uu mama!
 |
| Sain Aamukahvilla-blogista hienon idean kirjasinkynsistä! Lakatessa sattui pieni moka... Kaikki mihin kosken, maistuu nyt aivan kamalala! Krhm. |
Vaikka pitikö minun mennä nukkumaan?
…Miten ihmeessä se pääsi taas unohtumaan?
- Malla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti