Tie sydämmeen käy vatsan kautta!

Tästä tulee iltapala ja päivän paras ateria!

 Sanoin viimeksi, että hyvät päivät inspiroivat bloggaamaan, mutta nyt joudun vähän muuttaman lausumaa. Huomasin nimittäin, että jos olo on tarpeeksi euforinen, niin se voi kyllä estääkin kirjoittamisen. Sääli sinänsä, parit viimepäivät olisivat olleet aika mielenkiintoista luettavaa. Ja kyllä, on ollut hauskaa!

Olen nyt edennyt muutaman viikon tasaisella, kolmen ruokailun päivärytmillä ja tulokset ovat olleet juuri sellaisia, joiden puolesta lääkärit ja kallonkutistajat ovat minulle seitsemän vuotta vannoneet. Turhaan, tietenkin.

En ole edes tiennyt, että oloni on ollut niin olematon. Kaikki on tuntunut niin kauan samalta, että olen tulkinnut sen olevan aivan tavallista. ’Siis voiko muullakin tavalla muka tuntea?’

Nyt toivoisinkin, että osaisin paremmin kuvata sen hetken kauneutta, jonka koin katsoessani vaalituloksia telkkarista. (Sttumaa!) Puhun hetken kauneudesta, vaikka oikeasti ajattelen tilanteen paremminkin koomisessa valossa. Olo oli vähän kuin olisi saanut halosta, tuntematta tietenkään kipua tai menettämättä tajua. Yllätyksellisyydessään se oli kuitenkin jotain yhtä äkillistä ja huomion herättävää.

Oli ällistyttävä hetki istua sohvalla ja huomata, kun aistit aukesivat samalla tavalla kuin tukkoinen nenä tai lukkiutuneet korvat. PLOP vain ja tajusin möllöttäväni hereillä, ajatusten suitsuttaessa fiilistä: ’Mitämitämitä tämä on? Tuntuu, tuntuu… COOOOOOOL!!!’

Kokemuksesta tulivat mieleen ne vanhat Vicks Blue kurkkupastillimainokset (http://www.youtube.com/watch?v=0ztxdnBrGlY&feature=related). Tuntui kuin ajatukseni olisivat siirtyneet mustavalkokuvasta värilähetykseen. Maailma muuttui täysin. Siitä vähän toinnuttuani olikin aivan äärettömän hassua tepastella ihmisten parissa ja ihmetellä, että tällä tavallako nuo ovat kokoajan tunteneet? Ja että miten ne voivat kulkea suupielet alaspäin samalla, kun näkevät niin paljon?

Tottumiskysymys.

En voi sanoin kuvata ihmetystäni kun"herättyäni" huomasin, että Valtterin naapuritalossa on vihreät ikkunanpielet ja täydellisen neliön malliset seinätiilet. Tai kun tajusin, että olin etsinyt vuoden verran erästä paikkaa ja katsellut sitä (ollenkaan yhdistämättä) koko ajan  Valtsun pihalta. Se ei kuulostaisi edes niin pahalta, ellen nyt sattuisi puhumaan kiven heiton päässä olevasta, valtavasta satama-alueesta… Jota ei oikeasti voi olla huomaamatta ja jonka tunnistan kyllä missä vain ja mistä kulmasta vain.

Kaikki on vain ollut harmaata massaa päässäni. En ole erottanut yksityiskohtia. Vain jähmeitä kokonaisuuksia.

Uudet pesukarhukaverini!
Katsotaan saanko valmiiksi!

Olin siis onnellinen näistä uusista havainnoistani. Niin onnellinen, etten pystynyt tukkimaan suutani, vaan puhuin niistä puhumasta päästyäni. Lisäksi kertoilin Valtterille, kuinka olin viime aikoina jaksanut kiinnostua kynistä ja piirtämisestä, kodin kuvalehden leikkelemisestä, reseptikirjan tekemisestä, korttien askartelemisesta ja uudesta leikekirjasta. En edes muista, milloin niin olisi käynyt viimeksi.

Kiitos päivittäisten kukkakaalien ja tuorejuustojen rintani pakahtuu taas tunteista. On ihana tuntea asioita eikä vain näytellä iloa tai surua.

Kaikkein upeinta tähän asti on varmaan ollut ikävä. Kaipaus on niin rehellistä.. Vaikka tärkeää on rauhakin. On nimittäin vaikea nauttia hetkistä, jos mieli harhailee vain näkkileivissä. Sillä logiikalla ikäväkin tarvitsee rauhoittumista: hiljaisuutta ajatella toista ihmistä.

Olenpa syvällinen.

Kumma miten se saa olon tuntumaan niin naurettavalta. Suorastaan alastomalta! Tällaisina hetkinä tulee aina tarve pukeutua ja vetää kehiin jokin kevennys.

Kuten ehkä huomasitte, olen surffannut You Tubessa kurkkupastillien perässä. Jostain syystä Vicks Blue ei riittänyt tyydyttämään videon nälkäistä mieltäni ja päädyin katsomaan, josko löytäisin jotain muutakin jännittävää. Lopputulema liittyy päivän aiheeseen siinä mielessä, että jos en olisi nyt vähän paremmassa kunnossa, en varmaankaan osaisi olla katkera tuon Tarzanin missaamisesta…

Jokainen saa sitten itse valita, tarkoitanko musikaalia, hahmoa vai molempia. Mainos on kuitenkin aika vetävä! Näin naisen ja media-assarin näkökulmasta.

- Malla

Elämä on paras :D ja blogi

Ryömin olohuoneen lattialla, viskelin pelikortteja ja tähtäilin kameralla sarjakuvakirjaa. Isä seurasi touhua sivusta ja kysyi sitten, että: ”Mitä sinä teet?” Ilmeisin vastaus olisi kuulunut: ”Kuvaan”, mutta se ei olisi ehkä riittänyt kertomaan. Sen sijaan sanoin, että: ”Bloggaan.” Mikä puolestaan riitti.

Mielestäni bloggaaminen on aina hyvä syy omituiselle käytökselle. Olisikin pitänyt käyttää sitä tänään kaupassa kun salaatit ja kurkut vyöryivät sylistäni (uudestaan ja uudestaan) ja sitä setää, joka oli ottanut kärryt, nauratti! Silloin en tosin vielä tiennyt, että aion edes kirjoittaa: kauppareissusta tai mistään. Ei ollut vielä, sellaista fiilistä.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että minulla on drive päällä. Hyvät päivät inspiroivat bloggaamaan ja näitä tekstejä tulee nyt siksi tiuhempaan. Onhan se hauskaa, kun ei tarvitse kirjoittaa, että: 'Rakas päiväkirja, tänään oksensin seitsemän kertaa ja ajattelin, että voisin jäädä junan alle. Toivottavasti huomenna paistaa aurinko!'

Yleensä minusta on pöljää yrittää analysoida jokaista asiaa ja pohtia minkä seurauksena on tyyliin, iloinen? Nyt kuitenkin oikeutan itseni perusteluun, koska se on lyhyt ja edistää paranemistani. Olen iloinen, koska olen kylläinen. Eikö ole hieno!

Sen jälkeen kun olen nyt parina päivänä syönyt päivällisen (ne sipulit siitä currykanasta, kasvikset keitosta ja kukkakaalia juustoraasteen kera), niin ajatukseni ovat olleet heti paljon elävämpiä. Olen huomannut muutakin, kuin että keittiön pöydällä on pala leipää… ”Älä vain koske siihen!”

Nyt olen jaksanut tehdä asioita. Tänäänkin viipotin koko päivän liikenteessä. Tai oikeastaan lähdin liikkeelle jo eilen illalla, kun kävimme Valtteri kanssa elokuvissa. Täytyy myöntää, ettei Sherlock Holmes ollut kummoinen katsottava, mutta ilmapiiri oli juuri oikea! Tuntui melkein kuin olisi ollut ensitreffeillä! Ja sitten käytiin vielä Rossossa syömässä. Se oli odottamatonta ja spontaania. Päätin syödä iltapalan siinä samalla ja yöpyillä sitten papalla. (Säästin bensaa, sen sijaan että olisin ajellut edestakaisin kodin ja kaupungin välillä.)

Pääsin papan asunnolle joskus kahden aikaan yöllä ja menin suoriltaan nukkumaan. Tai yritin mennä. Pohdin siinä, että olenko ikinä mahtanut nukkua yhtä yksin. Tuntui hassulta kun edes kani ei rapistellut sängyn alla. Sinä yönä en saanut unta, mutta se ei johtunut vieraasta paikasta vaan palelemisesta. Ajattelin, että ensiksi mainittuun saattaisi tottua.. Joskin kani ja kissa on oltava!

On siis mahdollista, että minusta kasvaa vielä aikuinen ihminen. Itse asiassa tänään päivällä olo oli taas kuin nuorella aikuisella. Sellaisella, joiden blogeja käyn aina seuraamassa. Lähdin aamulla terapiaan (no se ei ehkä sovi bloggari-ihannekuvaan) ja sen jälkeen suuntasin shoppaamaan! Mieleni teki ostaa jotain.

En ole eläessäni ostanut itselleni yhtä ainoaa mottia tai kuppia. Nyt kiertelin Punaisen Ristin myymälässä ja mietin, että voiko sellaisia hankkia käytettynä (vai ovatko ne ällöttäviä) ja missä vaiheessa minun kannattaisi alkaa hamstrata astioita ja millaisia astioita haluaisin hamstrata.

Hamusin neljää pienen pientä mukia, joissa yhdessä oli seepra, toisessa kirahvi, kolmannessa koira ja neljännessä, kissa. Ne olivat söpöjä, mutta epäkäytännöllisiä. Olisin ehkä ostanut ne siitä huolimatta, ellen olisi törmännyt jo kauan haaveilemaani parisuhdepelin!

Se tarttui saman tien kainaloon ja kulki suorinta tietä kassalle. Kassalla seisoi kaksi myyjäpoikaa, joille hymyilin kuin itsenäinen nuori nainen hymyilee. Ajattelin, että jos nyt sanoisin, että pelaan tätä isolla kaveriporukalla, tunnelmavalaistussa olohuoneessa ja meillä on viiniä, viinirypäleitä ja juustotarjotin, he uskoisivat.

Punaisen Ristin myymälästä riensin hakemaan äidin töistä ja kävimme sen jälkeen ruokakaupassa. Mitä siitä kertoisin? No, olen varmaan yksi harvoista, jolle porkkanapussin valinta on sosiaalinen tapahtuma ja joka nauttii kun saa seistä kassajonossa.. Paitsi, että tämänkertaisen kassajonon missasin, kun shoppailuhimo ehti iskemään vielä viimetipassa! Pujahdin jonosta Prisman kirja-osastolle ja koin siellä suurta riemua, kun löysin taas jotain, johon tuhlata. Valtterin syntymäpäivälahja!

Ostin jo ensimmäisellä rivilläni mainitseman sarjakuvakirjan: Simonin kissan. Valtsua ajatellen kuvat voisivat tietysti olla vähän ilkeämpiä, mutta koska kissat ovat meitä yhdistävä tekijä, niin lahja on oikein hyvä.

Ajattelin kaupassa, että jokaisella juuri aikuistuneella, itsenäisellä nuorella naisellakin pitäisi olla vähintään yksi oikea sarjakuvakirja. Ellen olisi ollut niin kiireinen (äiti oli ehtinyt jo pakkaamaan) olisin voinut ostaa kattikirjan myös itselleni.

Nyt jälkeenpäin totesin, että voin lukea opusta aina halutessani Valtsulla ja että on hyvin mahdollista, että se on jossain vaiheessa meidän yhteisessä hyllyssä. Lisäksi huomasin, etten ole AIVAN vielä se itsenäinen, nuori nainen ja että tahdonkin The Book of Bunny Suicidesin!

Rakastan Bunny Suicidesia. Rakastan sarjakuvia. Rakastan sarjakuvien piirtämistä. Rakastan ruokaa. Rakastan ruoan laittamista. Menen tekemään kalakeittoa… Ja sitten lähden kirjastioon!

Elämä on paras. Ja blogi.

http://www.misterandyriley.com/

- Malla

Kiva, kertova kuvapostaus!

Povasin eilisestä (maanantaista) huonoa päivää, mutta ei siitä sellaista sitten tullutkaan! Syytän blogia. Kokemus siitä, että sain sen päivitettyä, oli niin tyydyttävä, että mielialani oli koholla koko illan. Sitä paitsi sain syötyä. Söin itse asiassa aivan uskomattomalla tavalla ja mikä vielä hämmentävämpää, ilman sen suurempaa ahdistusta!

Yritin ajatella, että: 'Syöminen on ihan normaalia' ja se toimi. Kerrankin.

Tietenkin minulla on nyt sellainen tunne, että teidät kaikki pitäisi vakuuttaa, että ei sinne suuhun mennyt niitä oikeita kaloreita juuri ollenkaan, mutta… Itsepetosta, sanonpa vaan. Mussutinhan minä kukkakaalia ja salaattia, mutta ihan samalla tavalla maha veti myös lohta ja tuorejuustoa.. Että sillä, tavalla. Tietäväthän nyt kaikki, että olen nyt ihan pilalla?

Hyvä. Siinä tapauksessa voin jatkaa aiheessa eteenpäin. Lueskelin taas eilen blogeja, kun törmäsin Pinjan sivuilla ihanaan kuvapäivitykseen. Vaikka pidän kuvista, niin yleensä en ole erityisen innostunut varsinaisista kuvapostauksista. Nyt mainitsemani oli kuitenkin kivalla tavalla erilainen: hyvin henkilökohtainen ja kertova. Tietysti minun piti sitten kysyä, josko minäkin saisin kierrättää sitä!

Lupa myönnetty ja lunastettu. Tässä se siis tulee:

Kuva siitä… 

...mitä odotat tällä hetkellä eniten:

 
 Ystäväni järjestelee asioita uudessa kodissaan. Sitä minäkin haluan! Järjestellä asioita!
Aluksi järjestän kropan ja pään, sitten työ- tai koulupaikan, seuraavaksi asunnon ja sitten kissa!! <3
Anteeksi äiti, en ajatellut missään välissä, että haluaisin siivota ja järjestellä vessaa tai keittiötä.

...elokuvasta, jonka katsoit viimeksi:

Vaihdan elokuvan sarjaksi ja mainitsen Breaking Badin. Yleensä olen aika nirso ohjelmistoni suhteen, mutta musta huumori ja metamfetamiini uppoaa aina! Etenkin kun 45minuuttiin ei tarvitse ajatella ruokaa! Sen jälkeen loppuu keskittymiskyky. Krhm.




...mikä tekee sinut onnelliseksi:

Hyvin vietetty aika... Mitä se ikinä tarkoittaakaan!

...mikä on lempi herkkusi tällä hetkellä:

En tiedä, sanonko omenan siksi, etten uskalla mainita suklaata, siksi etten löytänyt mieluisaa kuvaa jäätelöstä vaiko siksi, että mieleni nyt vain tekee omenoita... Paha sanoa. Omenat on kuitenkin hyviä!

...mitä söin viimeksi:

Olen taas parina päivänä yrittänyt parannusta ja popsinut jopa päivällistä. Tänään ruoaksi oli Currybroileria, jossa oli paljon purjoa ja sipulia.. Söin ne kaikki! Siis purjot ja sipulit. Eikä kerma-jogurtti kastikkeeltakaan voinut välttyä. Noms, noms.

...mielestäni suloisimmasta eläimestä:

 On vähän mielikuvituksetonta ilmiantaa omat eläimensä, mutta... Jos on söpö, niin on söpö. Ai niin! Pidän myös Vompateista!

......vuodenajasta, josta pidän eniten:

Kesä. Tietenkin... Tulisi jo! Ikävöin noita iltoja.

- Malla

Rainbow

Miten saan purukumin poissa hiuksista?
Saippuaa, kampoja ja väkivaltaa.

No niin.

Kirjoitan tänään poikkeuksellisesti aamulla, koska en uskalla katsoa, mitä tällä päivällä on vielä tarjota. Perjantai 13. jälkeinen maanantai ei voi koskaan olla kovin hyvä! Tulihan se jo todistettua, kun heräsin yöllä purukumin raato hiuksissa. Se oli epäoikeudenmukaisuudessaan kamala kokemus.

Muistan, että lapsuudessa purukumi tiesi aina saksia, mutta tällä kertaa (luojan kiitos!) selvitin asian pelkällä saippualla. Nyt herääkin kysymys, miksei kukaan tehnyt sitä silloin kun olin kuusi ja arvostin pitkää tukkaani?! Vai voisiko olla, että tukan leikkaaminen oli silloin ihan oma, salainen ja epäilemättä epätoivoinen valintani?

Niin tai näin, kun olin saanut hiukseni tänä yönä selviksi, päätin jatkaa uniani. Ennen sitä tutkin tietysti sänkyni ja heräsin vielä vähän väliä tarkistelemaan tyynyjäni. Olo oli hyvin epävarma… Etenkin kun ympärilläni leijui, vahva ksylitolin tuoksu.

Jossain vaiheessa aamulla sain kuitenkin luottamukseni palautettua, enkä huomannut kun sokerini alkoivat laskea. Hätkähdin yhdeltätoista siihen, että koko kroppani hyppi ihan hervottomasti. Ilmeisesti aivotkaan evät pysy siinä kyydissä ihan tasapainossa, sillä matalilla sokereilla päähän putkahtaa aivan omituisia ajatuksia. (Korkeista puhumattakaan!) Yleensä ne ovat erilaisia mielikuvia heikkoudesta.

Tänään esimerkiksi huomasin, että minulla oli jäätävä ongelma! Housuni olivat parin metrin päässä tuolilla ja paitsi etten jaksanut nousta ja pukea, minuun saattaisi iskeä siinä välillä myös hypotermia.

Lisäksi housujen pukemisella olisi seurauksensa: pitäisi hakea evästä, mutta jääkaapille ei pääsisi kävelemättä! Lopulta matka sängystä keittiöön vei puoli tuntia. Niin, yleensä minulla on aina rusinoita käden ulottuvilla.

Kun olin pieni, tädilläni oli aina hätävarana suklaata.
Anorektikolle rusinat ovat helpompia.
Se on se koko. Ja kalorit.

On muuten rasittavaa, kun rusinoita pitää kaivaa repusta samalla, kun yrittää ohjata autoa. Vastuuntuntoinen diabeetikko pysäyttäisi silloin matkansa, mutta aina sekään ei ole mahdollista: kuvittele itsesi moottoritiellä tai liikenneruuhkassa. Sitten täytyy vain tuntea omat rajansa. Tai mitata sokerit ennen ajoa.

Lauantaina olin liikkeellä yöllä, kun tunsin sokereiden laskevan. Silloin liikuin kaupungilla ja pystyin onneksi pysähtymään papan asunnolla. Vietin siellä kolme varttia eteisen lattialla ja puhuin Valtsun kanssa puhelimessa. ”Arvaa mistä tulen!”

Tulin elämäni ensimmäisistä kotibileistä. (Määritelmä: juomapelit, rommitarjoilu ja hallitsemattomasti kasvava popula, pienessä kerrostalohuoneistossa.)

Luulin, että odotettavissa olisi ollut karaokeilta, mutta muutamaa viisua lukuun ottamatta päädyinkin kuulemaan riettauksia seuraleikkien muodossa. Lopulta olin ainoa selvä ja hetero juopuneessa sateenkaariseurassa. Siinä ei siis sinänsä ole mitään vikaa, mutta mainitsinpa mielenkiintoisena yksityiskohtana ja selityksenä sille miksi korvani saattoivat, välillä vähän punehtua… Sen siitä saa kun juo pelkkää Pepsi Maxia ja on siveä kuin sipuli!

Oikeasti ilta oli ihan mukava ja siinä vaiheessa kun oluet alkoivat kaatuilla ja sukkia oli vaikea saada irti lattiasta, katsoin että sen voisi tulkita merkkinä poistua paikalta. Minua harmitti, etten ollut ottanut kameraa mukaan. En ole nimittäin ikinä kaivanut takkiani sellaisen vaatekasan alta. Laskujeni mukaan paikalla oli 27 ihmistä, joista suurin osa oli minulle täysin tuntemattomia.

Voi tosin olla, että osan tulen vielä tapaamaan: olin saanut jo facebookkiin kutsun uusintaan. Sääli, että kalenterini on siltä päivältä täysi. Tai ehkä se on sittenkin ihan hyvä: kutsussa kun mainittiin sana pulkkailu ja pulkkailu on melkein sama, kuin ulkoilu ja ulkoilua minä inhoan. Ainakin, mikäli se tapahtuu talvella. Talvella se jo aiemmin mainitsemani hypotermian riski on otettava todesta! Hurrrrrrrr.

Kyllä, kalenterissa on selvääkin selvempi ruksi. Ei pulkkia eikä ulkoilua..

- Malla

Lainaa vain

Oikein erityisen ihanaa torstai-iltaa, kaikille!

Sanottakoot heti alussa, että aivoni ovat käyneet viime aikoina turhan kovilla kierroksilla. Eilen oli vuoden ensimmäinen terapia ja se tuskastutti minua kovasti jo aamulla: ajattelin kuinka minun pitäisi jaksaa puhua, vaikken löytäisi mistään yhtään puhtia. Ehkä juuri siinä vaiheessa olisikin pitänyt aavistaa, että lopulta minulla oli paljonkin sanottavaa. Solkkasin suu vaahdossa ja puhuin vielä yliajalla! Se järjesti kovasti ajatuksia. Nyt ne eivät ole enää täydellisenä tientukkona, vaan pysyttelevät siististi sen reunoilla.

Minulla on taas tilaa olla.

Olen ajatellut paljon blogia, mutten kuitenkaan jaksanut tehdä mitään sen puolesta. Tai onhan minulla ollut yrityksiä, mutta kaikki ovat heijastelleet sellaista kiukkua ja sarkasmia, ettei lopputulos ole läpäissyt hallinnoimaani sensuuria. Olen mieluummin epäsäännöllinen kuin ruikuttava bloggaaja.

Mietin tuossa, että jos vaihtaisin blogin ulkoasua, niin tulisiko minusta sellainen bloggaaja kuin haluaisin olla? Yritin kuvitella miltä Prinsessa näyttäisi ruskeana tai retrohenkisenä, mutta ajatus taisi suistua raiteilta – vai pitikö arjen muuttua siinä samalla?

Uusi ulkoasu ja elämä ovat esittäytyneet mielessäni lyhyinä välähdyksinä. Uudistuneessa prinsessassa olisi enemmän kuvia tai ainakin ne olisi otettu henkilökohtaisemmalla otteella. Pystyn näkemään vähän muutamista päivityksistä.

Mielessäni ensimmäisenä olevista uusista päivityksistä on valokuva keltaisesta kerrostalosta. Se on rakennettu joskus 70-luvulla ja sijaitsee ilmeisesti täydellisellä etäisyydellä Helsingin keskustasta. Ulkona on ruska-aika ja se romantisoi talon lievää rappiota. Toisessa kuvassa istun saman talon portailla, ruskeassa villakangastakissa ja suu aidossa naurussa. Nyt mietin, onko hymy suunnattu teille vai kuvaajalle ja mistä minä olen sen saanut… En tunnista omakseni. Hiuksetkin ovat liian pitkät!

Toinen päivitys kertoo jostain viikonlopusta, jota olen viettänyt kavereideni kanssa. Kuvien mukaan kämpilläni(!) on ollut neljä ihmistä: minä, yksi poika ja kaksi tyttöä. Pojalla on kullankeltaiset kiharat ja neliön malliset silmälasit. Vaikuttaa siltä, että hän on enemmän kuin kämppikseni… (Ei kerrota Valtsulle!)
Illanistujaisista on paljon todistusaineistoa. Olemme nähtävästi juoneet viiniä ja olleet edustavan näköisiä. Joissain kuvissa vilahtelee lautapelejä, kirjan selkämyksiä ja dvd-koteloita. (Olenko muuten kertonut olevani absolutisti?)

 Kolmas välähdys käsittelee ilmeisesti ostoksiani. Olen tehnyt mauttomuudessaan aivan höperön löydön ja hankkinut pastellinsävyisen posliini-astiaston. Jokaisessa(erivärisessä) kupissa ja lautasessa on kultareunus ja sellainen vanhanaikainen kuva kissanpennusta. En tahdo tietää, paljonko olen niistä maksanut. Varmaan aivan kamalasti.

http://www.simonscat.com/
Ja nuo nyt vain olisi hienot!

Kun selaan kuvitteellista blogiani alaspäin huomaan, että minulla on ainakin 167 lukijaa ja jokaisella päivityksellä vähintään 20 kommentoijaa. Etenkin tämä viimeinen seikka on kutkuttava, mutta myös aiemmat kuvaukset ovat aika makeita. Ajattelen, että ne ovat ryöstösaalista muilta bloggaajilta. Oman elämäni täydellisiä, vastakohtia.

Kun ajoin eilen kotiin terapiasta, ajattelin että mikä tahansa olisi parempi kuin arki minuna. En tarkoittanut, että olisin juuri se maailman huonoin ja epäonnistunein ihminen, vaan… En edes tiedä, mitä mietin! Jälkikäteen tuollainen aina nolottaa, se sentään taitaa olla plussaa?

Vaikka olin puhunut juuri Sarin kanssa, niin pääni oli kotiin lähtiessäni yhtä kaaosta. Parisuhteeni on vaikeassa vaiheessa ja pikkuveljeni sairaalassa (kyse oli umpisuolesta, joka käytiin leikkauttamassa).

Lisäksi olin väsynyt viime viikoista: viikko ilman lääkkeitä aiheutti voimakasta masennusta ja bulimiakin oli pistänyt pakin päälle. Pelkäsin kotiin menemistä, koska siellä minulla ei olisi muuta tekemistä. Mielessäni pyörivät myös erilaiset käytännön asiat: kuntoutuminen, koulu ja työ. Kun mukaan lisätään vielä nippu muita asioita, voin todeta, etten ollut erityisen hyvällä tuulella. Se oli tyyni havainto.

Sitten seurasi hämmennys ja tunsin itseni aikuiseksi. Melkein kuin omaksi, äidiksi. Huomasin, että vaikka pääni oli melkein räjähdyspisteessä, niin ainoa asia, millä sillä hetkellä oli väliä, oli vaihtaa vaihdetta ja seurata liikennettä. Kaikki muu oli toisarvoista.

Tuntui kuin jokin lukko olisi auennut ja ajatukset alkoivat pikkuhiljaa liikkua vähän jouhevammin. Sillä hetkellä millekään ei voinut yhtään mitään ja jossain vaiheessa aloin vain ajatella, millainen bloggaaja tahtoisin olla...

Viihdyttävä voisi olla aika hyvä?

- Malla

2012

Toissayönä alkoi maailmamme viimeinen vuosi. Ainakin, mikäli Inkoja on uskominen. Siksi nyt olisikin mitä mainioin ajankohta laatia sellainen tahdon tehdä ennen kuolemaani, tyyppinen ennen maailmanloppua – lista.

Tosin, kun ajattelen asiaa vähän tarkemmin, niin muistan, että Inka kalenteria on tulkittu myös optimistisemmin. Toisen teorian mukaan 21.12.2012 ei nimittäin tarkoita tuhoa vaan ihan uutta aikakautta.

En tiedä, kumpaa ennustusta tässä pitäisi uskoa ja koska en ole mikään profeetta vaan ihan tavallinen bloggaaja, minulla on peruste vaieta ja nimetä listani sittenkin jollain ihan tylsällä, neutraalilla tavalla, kuten… 

Tänä vuonna…

• Näen Pendulumin livenä.
• Harkitsen omaa asuntoa.
• Neuvottelen kanini kanssa kissasta.
• Käyn ainakin kahdesti kampaajalla!
• Olen toivottavasti sen verran vahvoilla, että pystyn hyväksymään työsopimuksen keikkakuvaajana.
• Yritän päästä kouluun.
• Kuolaan uutta kameraa.
• Vältyn nälkäkuolemalta
• ja uudelta laihuusennätykseltä.
• Haluaisin käydä äitini kanssa matkoilla
• ja vakuuttaa Valtsun siitä, että vuoristoradat ovat ihania!
• Voisin istua taksissa.
• Olisi ihana nukkua taivasalla tai ainakin teltassa.
• Käyn katsomassa ’My Week with Marilynin’ elokuvissa.
• Treffaan Turhamaista Naista (ja jatkan siis kenkä- ja kynsilakkaostoksia).
• Teen lieviä laittomuuksia.
• Yritän palautta kirjaston kirjat ajoissa… Tai muistaa ainakin uusia lainat.
• Kokeilen, joko saisin luettua Douglas Adamsin Linnunradan loppuun.
• Kosken kitaraani.
• Yritän hallita hermoni ja oksennukseni.
• Yritän muistaa välillä myös verensokerini.

- Malla

P.S. Kuvat ovat Budapestistä.