Tie sydämmeen käy vatsan kautta!

Tästä tulee iltapala ja päivän paras ateria!

 Sanoin viimeksi, että hyvät päivät inspiroivat bloggaamaan, mutta nyt joudun vähän muuttaman lausumaa. Huomasin nimittäin, että jos olo on tarpeeksi euforinen, niin se voi kyllä estääkin kirjoittamisen. Sääli sinänsä, parit viimepäivät olisivat olleet aika mielenkiintoista luettavaa. Ja kyllä, on ollut hauskaa!

Olen nyt edennyt muutaman viikon tasaisella, kolmen ruokailun päivärytmillä ja tulokset ovat olleet juuri sellaisia, joiden puolesta lääkärit ja kallonkutistajat ovat minulle seitsemän vuotta vannoneet. Turhaan, tietenkin.

En ole edes tiennyt, että oloni on ollut niin olematon. Kaikki on tuntunut niin kauan samalta, että olen tulkinnut sen olevan aivan tavallista. ’Siis voiko muullakin tavalla muka tuntea?’

Nyt toivoisinkin, että osaisin paremmin kuvata sen hetken kauneutta, jonka koin katsoessani vaalituloksia telkkarista. (Sttumaa!) Puhun hetken kauneudesta, vaikka oikeasti ajattelen tilanteen paremminkin koomisessa valossa. Olo oli vähän kuin olisi saanut halosta, tuntematta tietenkään kipua tai menettämättä tajua. Yllätyksellisyydessään se oli kuitenkin jotain yhtä äkillistä ja huomion herättävää.

Oli ällistyttävä hetki istua sohvalla ja huomata, kun aistit aukesivat samalla tavalla kuin tukkoinen nenä tai lukkiutuneet korvat. PLOP vain ja tajusin möllöttäväni hereillä, ajatusten suitsuttaessa fiilistä: ’Mitämitämitä tämä on? Tuntuu, tuntuu… COOOOOOOL!!!’

Kokemuksesta tulivat mieleen ne vanhat Vicks Blue kurkkupastillimainokset (http://www.youtube.com/watch?v=0ztxdnBrGlY&feature=related). Tuntui kuin ajatukseni olisivat siirtyneet mustavalkokuvasta värilähetykseen. Maailma muuttui täysin. Siitä vähän toinnuttuani olikin aivan äärettömän hassua tepastella ihmisten parissa ja ihmetellä, että tällä tavallako nuo ovat kokoajan tunteneet? Ja että miten ne voivat kulkea suupielet alaspäin samalla, kun näkevät niin paljon?

Tottumiskysymys.

En voi sanoin kuvata ihmetystäni kun"herättyäni" huomasin, että Valtterin naapuritalossa on vihreät ikkunanpielet ja täydellisen neliön malliset seinätiilet. Tai kun tajusin, että olin etsinyt vuoden verran erästä paikkaa ja katsellut sitä (ollenkaan yhdistämättä) koko ajan  Valtsun pihalta. Se ei kuulostaisi edes niin pahalta, ellen nyt sattuisi puhumaan kiven heiton päässä olevasta, valtavasta satama-alueesta… Jota ei oikeasti voi olla huomaamatta ja jonka tunnistan kyllä missä vain ja mistä kulmasta vain.

Kaikki on vain ollut harmaata massaa päässäni. En ole erottanut yksityiskohtia. Vain jähmeitä kokonaisuuksia.

Uudet pesukarhukaverini!
Katsotaan saanko valmiiksi!

Olin siis onnellinen näistä uusista havainnoistani. Niin onnellinen, etten pystynyt tukkimaan suutani, vaan puhuin niistä puhumasta päästyäni. Lisäksi kertoilin Valtterille, kuinka olin viime aikoina jaksanut kiinnostua kynistä ja piirtämisestä, kodin kuvalehden leikkelemisestä, reseptikirjan tekemisestä, korttien askartelemisesta ja uudesta leikekirjasta. En edes muista, milloin niin olisi käynyt viimeksi.

Kiitos päivittäisten kukkakaalien ja tuorejuustojen rintani pakahtuu taas tunteista. On ihana tuntea asioita eikä vain näytellä iloa tai surua.

Kaikkein upeinta tähän asti on varmaan ollut ikävä. Kaipaus on niin rehellistä.. Vaikka tärkeää on rauhakin. On nimittäin vaikea nauttia hetkistä, jos mieli harhailee vain näkkileivissä. Sillä logiikalla ikäväkin tarvitsee rauhoittumista: hiljaisuutta ajatella toista ihmistä.

Olenpa syvällinen.

Kumma miten se saa olon tuntumaan niin naurettavalta. Suorastaan alastomalta! Tällaisina hetkinä tulee aina tarve pukeutua ja vetää kehiin jokin kevennys.

Kuten ehkä huomasitte, olen surffannut You Tubessa kurkkupastillien perässä. Jostain syystä Vicks Blue ei riittänyt tyydyttämään videon nälkäistä mieltäni ja päädyin katsomaan, josko löytäisin jotain muutakin jännittävää. Lopputulema liittyy päivän aiheeseen siinä mielessä, että jos en olisi nyt vähän paremmassa kunnossa, en varmaankaan osaisi olla katkera tuon Tarzanin missaamisesta…

Jokainen saa sitten itse valita, tarkoitanko musikaalia, hahmoa vai molempia. Mainos on kuitenkin aika vetävä! Näin naisen ja media-assarin näkökulmasta.

- Malla