Rainbow

Miten saan purukumin poissa hiuksista?
Saippuaa, kampoja ja väkivaltaa.

No niin.

Kirjoitan tänään poikkeuksellisesti aamulla, koska en uskalla katsoa, mitä tällä päivällä on vielä tarjota. Perjantai 13. jälkeinen maanantai ei voi koskaan olla kovin hyvä! Tulihan se jo todistettua, kun heräsin yöllä purukumin raato hiuksissa. Se oli epäoikeudenmukaisuudessaan kamala kokemus.

Muistan, että lapsuudessa purukumi tiesi aina saksia, mutta tällä kertaa (luojan kiitos!) selvitin asian pelkällä saippualla. Nyt herääkin kysymys, miksei kukaan tehnyt sitä silloin kun olin kuusi ja arvostin pitkää tukkaani?! Vai voisiko olla, että tukan leikkaaminen oli silloin ihan oma, salainen ja epäilemättä epätoivoinen valintani?

Niin tai näin, kun olin saanut hiukseni tänä yönä selviksi, päätin jatkaa uniani. Ennen sitä tutkin tietysti sänkyni ja heräsin vielä vähän väliä tarkistelemaan tyynyjäni. Olo oli hyvin epävarma… Etenkin kun ympärilläni leijui, vahva ksylitolin tuoksu.

Jossain vaiheessa aamulla sain kuitenkin luottamukseni palautettua, enkä huomannut kun sokerini alkoivat laskea. Hätkähdin yhdeltätoista siihen, että koko kroppani hyppi ihan hervottomasti. Ilmeisesti aivotkaan evät pysy siinä kyydissä ihan tasapainossa, sillä matalilla sokereilla päähän putkahtaa aivan omituisia ajatuksia. (Korkeista puhumattakaan!) Yleensä ne ovat erilaisia mielikuvia heikkoudesta.

Tänään esimerkiksi huomasin, että minulla oli jäätävä ongelma! Housuni olivat parin metrin päässä tuolilla ja paitsi etten jaksanut nousta ja pukea, minuun saattaisi iskeä siinä välillä myös hypotermia.

Lisäksi housujen pukemisella olisi seurauksensa: pitäisi hakea evästä, mutta jääkaapille ei pääsisi kävelemättä! Lopulta matka sängystä keittiöön vei puoli tuntia. Niin, yleensä minulla on aina rusinoita käden ulottuvilla.

Kun olin pieni, tädilläni oli aina hätävarana suklaata.
Anorektikolle rusinat ovat helpompia.
Se on se koko. Ja kalorit.

On muuten rasittavaa, kun rusinoita pitää kaivaa repusta samalla, kun yrittää ohjata autoa. Vastuuntuntoinen diabeetikko pysäyttäisi silloin matkansa, mutta aina sekään ei ole mahdollista: kuvittele itsesi moottoritiellä tai liikenneruuhkassa. Sitten täytyy vain tuntea omat rajansa. Tai mitata sokerit ennen ajoa.

Lauantaina olin liikkeellä yöllä, kun tunsin sokereiden laskevan. Silloin liikuin kaupungilla ja pystyin onneksi pysähtymään papan asunnolla. Vietin siellä kolme varttia eteisen lattialla ja puhuin Valtsun kanssa puhelimessa. ”Arvaa mistä tulen!”

Tulin elämäni ensimmäisistä kotibileistä. (Määritelmä: juomapelit, rommitarjoilu ja hallitsemattomasti kasvava popula, pienessä kerrostalohuoneistossa.)

Luulin, että odotettavissa olisi ollut karaokeilta, mutta muutamaa viisua lukuun ottamatta päädyinkin kuulemaan riettauksia seuraleikkien muodossa. Lopulta olin ainoa selvä ja hetero juopuneessa sateenkaariseurassa. Siinä ei siis sinänsä ole mitään vikaa, mutta mainitsinpa mielenkiintoisena yksityiskohtana ja selityksenä sille miksi korvani saattoivat, välillä vähän punehtua… Sen siitä saa kun juo pelkkää Pepsi Maxia ja on siveä kuin sipuli!

Oikeasti ilta oli ihan mukava ja siinä vaiheessa kun oluet alkoivat kaatuilla ja sukkia oli vaikea saada irti lattiasta, katsoin että sen voisi tulkita merkkinä poistua paikalta. Minua harmitti, etten ollut ottanut kameraa mukaan. En ole nimittäin ikinä kaivanut takkiani sellaisen vaatekasan alta. Laskujeni mukaan paikalla oli 27 ihmistä, joista suurin osa oli minulle täysin tuntemattomia.

Voi tosin olla, että osan tulen vielä tapaamaan: olin saanut jo facebookkiin kutsun uusintaan. Sääli, että kalenterini on siltä päivältä täysi. Tai ehkä se on sittenkin ihan hyvä: kutsussa kun mainittiin sana pulkkailu ja pulkkailu on melkein sama, kuin ulkoilu ja ulkoilua minä inhoan. Ainakin, mikäli se tapahtuu talvella. Talvella se jo aiemmin mainitsemani hypotermian riski on otettava todesta! Hurrrrrrrr.

Kyllä, kalenterissa on selvääkin selvempi ruksi. Ei pulkkia eikä ulkoilua..

- Malla