Lainaa vain

Oikein erityisen ihanaa torstai-iltaa, kaikille!

Sanottakoot heti alussa, että aivoni ovat käyneet viime aikoina turhan kovilla kierroksilla. Eilen oli vuoden ensimmäinen terapia ja se tuskastutti minua kovasti jo aamulla: ajattelin kuinka minun pitäisi jaksaa puhua, vaikken löytäisi mistään yhtään puhtia. Ehkä juuri siinä vaiheessa olisikin pitänyt aavistaa, että lopulta minulla oli paljonkin sanottavaa. Solkkasin suu vaahdossa ja puhuin vielä yliajalla! Se järjesti kovasti ajatuksia. Nyt ne eivät ole enää täydellisenä tientukkona, vaan pysyttelevät siististi sen reunoilla.

Minulla on taas tilaa olla.

Olen ajatellut paljon blogia, mutten kuitenkaan jaksanut tehdä mitään sen puolesta. Tai onhan minulla ollut yrityksiä, mutta kaikki ovat heijastelleet sellaista kiukkua ja sarkasmia, ettei lopputulos ole läpäissyt hallinnoimaani sensuuria. Olen mieluummin epäsäännöllinen kuin ruikuttava bloggaaja.

Mietin tuossa, että jos vaihtaisin blogin ulkoasua, niin tulisiko minusta sellainen bloggaaja kuin haluaisin olla? Yritin kuvitella miltä Prinsessa näyttäisi ruskeana tai retrohenkisenä, mutta ajatus taisi suistua raiteilta – vai pitikö arjen muuttua siinä samalla?

Uusi ulkoasu ja elämä ovat esittäytyneet mielessäni lyhyinä välähdyksinä. Uudistuneessa prinsessassa olisi enemmän kuvia tai ainakin ne olisi otettu henkilökohtaisemmalla otteella. Pystyn näkemään vähän muutamista päivityksistä.

Mielessäni ensimmäisenä olevista uusista päivityksistä on valokuva keltaisesta kerrostalosta. Se on rakennettu joskus 70-luvulla ja sijaitsee ilmeisesti täydellisellä etäisyydellä Helsingin keskustasta. Ulkona on ruska-aika ja se romantisoi talon lievää rappiota. Toisessa kuvassa istun saman talon portailla, ruskeassa villakangastakissa ja suu aidossa naurussa. Nyt mietin, onko hymy suunnattu teille vai kuvaajalle ja mistä minä olen sen saanut… En tunnista omakseni. Hiuksetkin ovat liian pitkät!

Toinen päivitys kertoo jostain viikonlopusta, jota olen viettänyt kavereideni kanssa. Kuvien mukaan kämpilläni(!) on ollut neljä ihmistä: minä, yksi poika ja kaksi tyttöä. Pojalla on kullankeltaiset kiharat ja neliön malliset silmälasit. Vaikuttaa siltä, että hän on enemmän kuin kämppikseni… (Ei kerrota Valtsulle!)
Illanistujaisista on paljon todistusaineistoa. Olemme nähtävästi juoneet viiniä ja olleet edustavan näköisiä. Joissain kuvissa vilahtelee lautapelejä, kirjan selkämyksiä ja dvd-koteloita. (Olenko muuten kertonut olevani absolutisti?)

 Kolmas välähdys käsittelee ilmeisesti ostoksiani. Olen tehnyt mauttomuudessaan aivan höperön löydön ja hankkinut pastellinsävyisen posliini-astiaston. Jokaisessa(erivärisessä) kupissa ja lautasessa on kultareunus ja sellainen vanhanaikainen kuva kissanpennusta. En tahdo tietää, paljonko olen niistä maksanut. Varmaan aivan kamalasti.

http://www.simonscat.com/
Ja nuo nyt vain olisi hienot!

Kun selaan kuvitteellista blogiani alaspäin huomaan, että minulla on ainakin 167 lukijaa ja jokaisella päivityksellä vähintään 20 kommentoijaa. Etenkin tämä viimeinen seikka on kutkuttava, mutta myös aiemmat kuvaukset ovat aika makeita. Ajattelen, että ne ovat ryöstösaalista muilta bloggaajilta. Oman elämäni täydellisiä, vastakohtia.

Kun ajoin eilen kotiin terapiasta, ajattelin että mikä tahansa olisi parempi kuin arki minuna. En tarkoittanut, että olisin juuri se maailman huonoin ja epäonnistunein ihminen, vaan… En edes tiedä, mitä mietin! Jälkikäteen tuollainen aina nolottaa, se sentään taitaa olla plussaa?

Vaikka olin puhunut juuri Sarin kanssa, niin pääni oli kotiin lähtiessäni yhtä kaaosta. Parisuhteeni on vaikeassa vaiheessa ja pikkuveljeni sairaalassa (kyse oli umpisuolesta, joka käytiin leikkauttamassa).

Lisäksi olin väsynyt viime viikoista: viikko ilman lääkkeitä aiheutti voimakasta masennusta ja bulimiakin oli pistänyt pakin päälle. Pelkäsin kotiin menemistä, koska siellä minulla ei olisi muuta tekemistä. Mielessäni pyörivät myös erilaiset käytännön asiat: kuntoutuminen, koulu ja työ. Kun mukaan lisätään vielä nippu muita asioita, voin todeta, etten ollut erityisen hyvällä tuulella. Se oli tyyni havainto.

Sitten seurasi hämmennys ja tunsin itseni aikuiseksi. Melkein kuin omaksi, äidiksi. Huomasin, että vaikka pääni oli melkein räjähdyspisteessä, niin ainoa asia, millä sillä hetkellä oli väliä, oli vaihtaa vaihdetta ja seurata liikennettä. Kaikki muu oli toisarvoista.

Tuntui kuin jokin lukko olisi auennut ja ajatukset alkoivat pikkuhiljaa liikkua vähän jouhevammin. Sillä hetkellä millekään ei voinut yhtään mitään ja jossain vaiheessa aloin vain ajatella, millainen bloggaaja tahtoisin olla...

Viihdyttävä voisi olla aika hyvä?

- Malla