Elämä on paras :D ja blogi

Ryömin olohuoneen lattialla, viskelin pelikortteja ja tähtäilin kameralla sarjakuvakirjaa. Isä seurasi touhua sivusta ja kysyi sitten, että: ”Mitä sinä teet?” Ilmeisin vastaus olisi kuulunut: ”Kuvaan”, mutta se ei olisi ehkä riittänyt kertomaan. Sen sijaan sanoin, että: ”Bloggaan.” Mikä puolestaan riitti.

Mielestäni bloggaaminen on aina hyvä syy omituiselle käytökselle. Olisikin pitänyt käyttää sitä tänään kaupassa kun salaatit ja kurkut vyöryivät sylistäni (uudestaan ja uudestaan) ja sitä setää, joka oli ottanut kärryt, nauratti! Silloin en tosin vielä tiennyt, että aion edes kirjoittaa: kauppareissusta tai mistään. Ei ollut vielä, sellaista fiilistä.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että minulla on drive päällä. Hyvät päivät inspiroivat bloggaamaan ja näitä tekstejä tulee nyt siksi tiuhempaan. Onhan se hauskaa, kun ei tarvitse kirjoittaa, että: 'Rakas päiväkirja, tänään oksensin seitsemän kertaa ja ajattelin, että voisin jäädä junan alle. Toivottavasti huomenna paistaa aurinko!'

Yleensä minusta on pöljää yrittää analysoida jokaista asiaa ja pohtia minkä seurauksena on tyyliin, iloinen? Nyt kuitenkin oikeutan itseni perusteluun, koska se on lyhyt ja edistää paranemistani. Olen iloinen, koska olen kylläinen. Eikö ole hieno!

Sen jälkeen kun olen nyt parina päivänä syönyt päivällisen (ne sipulit siitä currykanasta, kasvikset keitosta ja kukkakaalia juustoraasteen kera), niin ajatukseni ovat olleet heti paljon elävämpiä. Olen huomannut muutakin, kuin että keittiön pöydällä on pala leipää… ”Älä vain koske siihen!”

Nyt olen jaksanut tehdä asioita. Tänäänkin viipotin koko päivän liikenteessä. Tai oikeastaan lähdin liikkeelle jo eilen illalla, kun kävimme Valtteri kanssa elokuvissa. Täytyy myöntää, ettei Sherlock Holmes ollut kummoinen katsottava, mutta ilmapiiri oli juuri oikea! Tuntui melkein kuin olisi ollut ensitreffeillä! Ja sitten käytiin vielä Rossossa syömässä. Se oli odottamatonta ja spontaania. Päätin syödä iltapalan siinä samalla ja yöpyillä sitten papalla. (Säästin bensaa, sen sijaan että olisin ajellut edestakaisin kodin ja kaupungin välillä.)

Pääsin papan asunnolle joskus kahden aikaan yöllä ja menin suoriltaan nukkumaan. Tai yritin mennä. Pohdin siinä, että olenko ikinä mahtanut nukkua yhtä yksin. Tuntui hassulta kun edes kani ei rapistellut sängyn alla. Sinä yönä en saanut unta, mutta se ei johtunut vieraasta paikasta vaan palelemisesta. Ajattelin, että ensiksi mainittuun saattaisi tottua.. Joskin kani ja kissa on oltava!

On siis mahdollista, että minusta kasvaa vielä aikuinen ihminen. Itse asiassa tänään päivällä olo oli taas kuin nuorella aikuisella. Sellaisella, joiden blogeja käyn aina seuraamassa. Lähdin aamulla terapiaan (no se ei ehkä sovi bloggari-ihannekuvaan) ja sen jälkeen suuntasin shoppaamaan! Mieleni teki ostaa jotain.

En ole eläessäni ostanut itselleni yhtä ainoaa mottia tai kuppia. Nyt kiertelin Punaisen Ristin myymälässä ja mietin, että voiko sellaisia hankkia käytettynä (vai ovatko ne ällöttäviä) ja missä vaiheessa minun kannattaisi alkaa hamstrata astioita ja millaisia astioita haluaisin hamstrata.

Hamusin neljää pienen pientä mukia, joissa yhdessä oli seepra, toisessa kirahvi, kolmannessa koira ja neljännessä, kissa. Ne olivat söpöjä, mutta epäkäytännöllisiä. Olisin ehkä ostanut ne siitä huolimatta, ellen olisi törmännyt jo kauan haaveilemaani parisuhdepelin!

Se tarttui saman tien kainaloon ja kulki suorinta tietä kassalle. Kassalla seisoi kaksi myyjäpoikaa, joille hymyilin kuin itsenäinen nuori nainen hymyilee. Ajattelin, että jos nyt sanoisin, että pelaan tätä isolla kaveriporukalla, tunnelmavalaistussa olohuoneessa ja meillä on viiniä, viinirypäleitä ja juustotarjotin, he uskoisivat.

Punaisen Ristin myymälästä riensin hakemaan äidin töistä ja kävimme sen jälkeen ruokakaupassa. Mitä siitä kertoisin? No, olen varmaan yksi harvoista, jolle porkkanapussin valinta on sosiaalinen tapahtuma ja joka nauttii kun saa seistä kassajonossa.. Paitsi, että tämänkertaisen kassajonon missasin, kun shoppailuhimo ehti iskemään vielä viimetipassa! Pujahdin jonosta Prisman kirja-osastolle ja koin siellä suurta riemua, kun löysin taas jotain, johon tuhlata. Valtterin syntymäpäivälahja!

Ostin jo ensimmäisellä rivilläni mainitseman sarjakuvakirjan: Simonin kissan. Valtsua ajatellen kuvat voisivat tietysti olla vähän ilkeämpiä, mutta koska kissat ovat meitä yhdistävä tekijä, niin lahja on oikein hyvä.

Ajattelin kaupassa, että jokaisella juuri aikuistuneella, itsenäisellä nuorella naisellakin pitäisi olla vähintään yksi oikea sarjakuvakirja. Ellen olisi ollut niin kiireinen (äiti oli ehtinyt jo pakkaamaan) olisin voinut ostaa kattikirjan myös itselleni.

Nyt jälkeenpäin totesin, että voin lukea opusta aina halutessani Valtsulla ja että on hyvin mahdollista, että se on jossain vaiheessa meidän yhteisessä hyllyssä. Lisäksi huomasin, etten ole AIVAN vielä se itsenäinen, nuori nainen ja että tahdonkin The Book of Bunny Suicidesin!

Rakastan Bunny Suicidesia. Rakastan sarjakuvia. Rakastan sarjakuvien piirtämistä. Rakastan ruokaa. Rakastan ruoan laittamista. Menen tekemään kalakeittoa… Ja sitten lähden kirjastioon!

Elämä on paras. Ja blogi.

http://www.misterandyriley.com/

- Malla