Muuttoja ja ruokakustannuksia

Eilinen oli varmaan paras päivä koko syyslomalla (hassua puhua syyslomasta, kun ei käy töissä tai koulussa). Leikin aikuista ja lainasin papan tyhjillään ollutta asuntoa. Nautiskelin elokuvasta (Lukija) ja omasta rauhasta. Polttelin kynttilöitä ja fiilistelin niiden kajossa seuraavaa blogikirjoitusta.

Tarkoitukseni oli puhua omilleen muuttamisesta ja siitä, miten se kaikkialla ympärilläni näyttää olevan ajankohtaista. Poikaystäväni muutti viikonloppuna ja lapsuudenystäväni toissa viikolla. Mietin joko minun vuoroni on seuraavana. Toisaalta ajatus on kiehtova, mutten tiedä, tuleeko se kuitenkin vielä enemmän itseni ulkopuolelta. Harva 21-vuotias hyörii enää äitinsä helmoissa.

Uskottelen, että suurin este itsenäistymiselleni on anoreksia. (Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia ja kokemuksia lukijoilla on aiheesta.) Vanhempani pelkäävät mitä tapahtuu, kun kukaan ei enää valvo tai suoranaisesti pakota minua syömään. Olen pohtinut ja puntaroinut mahdollisuuksia ja tullut siihen tulokseen, että siinä voi käydä joko hyvin tai hyvin huonosti. Joko minä luovun ruoasta kokonaan tai sitten sorrun piheyttäni pastaan. Ei voi tietää!

On jotenkin koomista, että vaikka ruokamääräni ovat olemattoman pieniä, niin niihin uppoavalla rahalla, rahoittaisi pienen retkikunnan. Muistan että kun makeisvero otettiin aikanaan käyttöön, sitä perusteltiin muka kuluttajien hyvinvoinnilla. Kumma ettei sitä hyvinvointia ole kuitenkaan huomioitu niiden terveellisten tuotteitten hinnoissa.

Tämän viikon tavoitteeni on ollut selvittää, montako euroa mahani seitsemässä päivässä vetää. Olen vasta vajaassa puolessa välissä, eli raportoin tuloksista jossain seuraavista päivityksistä. Jännitän, voiko vähätuloinen olla vegaani. Toivottavasti. Tosin siinä tapauksessa, että salaatit käyvät liian kalliiksi, olen harkinnut siirtyväni pakastuksiin. Vihannespussit eivät maksa paljoa!

Ennakoin jo nyt, että ruoan ostaminen itselle tulee olemaan vielä ongelma. Eilen minua esimerkiksi nälätti heikotukseen asti, mutta sinnittelin sitkeästi iltaan. Illalla olin päättänyt käydä kaupassa niin, että voin pitää lupaukseni ja syödä jokapäiväisen iltapalani. Yleensä ruoka-aineet löytyvät valmiiksi kaapista, mutta silloin kun ei, niin on inhottava ajatella, että joutuu käymään oman tarpeen takia kaupassa.

"Senkin möllö... Nälättää niin että on paha olo
etkä siltikään viitsi syödä?"

Kärjistetysti ajatuskuvio on silloin seuraava: minun pitää ostaa itselleni ruokaa -> olen lihava.

Vietin eilen tovin kaupassa mulkoilemalla lehtisalaattia. Mietin pitäisikö minun ohittaa kassa ilman vai sen kanssa. Lopulta havahduin siihen, että olen aivan naurettava ongelmineni ja luuloteltuine läskeineni ja otin sen vietävän rehun mukaani. Ostoksen teko ei lihottanut, kuten ei sen syöminenkään. Yllätys?

Jälkeenpäin minua hymyilytti koko episodi ja tottahan siitä täytyi kertoa täälläkin... Vaikka eksyinkin taas aiheesta. Siitä muutosta.

Oikeastaan minulla ei ole muuttamisesta paljoakaan sanottavaa. Mietin tuossa yksi päivä, että miksi lapsia verrataan aina pesästä lähteviin linnunpoikasiin. En usko, että linnut juuri suunnittelevat lähtöään edellisenä iltana tai tietävät siitä edes samana aamuna. Ne toteuttavat varmaan vain intuitiota ja teorioin, että ehkä vanhemmat kokevat lasten lähdön yhtä nopeana ja käyttävät siksi lintuvertausta. Tai sitten linnuilla on vain symboliarvoa. Lyyrisiä elikoita...

Vaikka on minunkin väitteessäni silti potentiaalia! Vai eikö muka ole?

- Malla

Korkojen kera!

”Kuka tahansa korkeat korot alun perin keksikin, kaikki naiset ovat hänelle paljon velkaa.”
– Marilyn Monroe

Olen ajatellut, että onnen oikotiellä kuljetaan varmasti koroilla. Se tunne, kun vedät uudet saappaat jalkaasi ja tiedät näyttäväsi niissä hyvältä! Ihana.

Pukeudutko korkoihin ylpeydellä vai syntyykö ylpeys vasta korkojen päällä, ihan sama. Korot ovat yhtä kuin asenne: hyvä ryhti ja varma askel. Niissä olo tuntuu naiselliselta ja jopa kiire näyttää kauniilta! Kysy vaikka elokuva-ohjaajilta!

 Melkein kaikkiin action-elokuviin on kirjoitettu sama kohtaus. Tapahtumapaikkana on pimeä satama, jossa sävähdyttävän kaunis sankaritar pakenee tai ajaa takaa vaarallista rikollista. Naisella on AINA jalassaan korkokengät ja ääniryhmä on tehnyt hyvää työtä, että ne myös kuuluvat!

Romanttisissa komedioissa sataman voi korvata terminaalilla ja rikollisen osan saa rakastaja. Sama voi soveltaa niin draamassa kuin trillerissä ja genren voi päätellä sitten kenkien väristä!

Minusta kertovassa leffassa kengät olisivat nahkaiset ja ihan uudet. Sellaiset samanlaiset jotka ostin lauantaina, kun kävimme äidin kanssa pitkästä aikaa kaupungilla. En ole varmaan koskaan ostanut yhtä kauniita ja kalliita saappaita!

Yleensä kenkien ostaminen on minulle yhtä tuskaa ja vaikka kaupat ovat elementtini, ostosten teko ei ole mikään vahvuuteni (visukinttu). Luulenkin, että apunani oli nyt jokin korkeampi voima, suuri naisellisuus tai joku vastaava naisellinen tietoisuus. Siinä ajassa (5min) ja minun luonteella kyse ei voinut olla kuin johdatuksesta. Tai ehkä sittenkin luvasta antaa itselle lahja!

Välillä on terveellistä olla turhamainen! Se ajatellaan yleensä paheena, mutta on kyllä joskus ihan oikeutettua. Oikeastaan olisi hauska oikeuttaa itsensä kokonaisella kenkäkokoelmalla! En keksi enää juuri mitään sen pinnallisempaa ja kyllä pinnallisuuttakin tarvitaan. Ilman pinnallista ajattelua nykytalous romahtaisi ja mitä siitä seuraisi… Se menee jo ihan ohi aiheestani.

Jatketaan jostain toisesta ja toisella kerralla!

- Malla

Kiukkuinen gepardi ei saa hymyillä!

Olen läski… Vaan EI haittaa! Tämän illan ohjelma on kirjoittaa blogi, syödä iltapala ja mennä sitten nukkumaan. Se on huomattavasti järkevämpää, kuin kouristella keittiön lattialla ja vihata kaikkea matonhapsuista maailmankaikkeuteen. Ne sellaiset hetket ovat aika noloja ja olenkin onnellinen, etteivät kaikki illat ole eilisen kaltaisia!

(Ajattelin, että kaikkien blogin kuvien pitäisi olla omaa tuotosta,
mutta ehkä minä vielä mietin tätä koneella tuhertamista! :D)

En oikeastaan tiedä, mistä eilinen kiukkukohtaus sai alkunsa. Se kuitenkin eteni, kuten minulle on tavallista: kiihtyi kuin gepardi ja laantui yhtä nopeasti. Minä olen tosi huono käsittelemään negatiivisia tunteita, enkä osaa kanavoida pahaa oloa kuin oman itseni kautta.

Eilen ehdin oksentaa ja hakata päätäni seinään ennen kuin totesin, että tämä on ihan lapsellista ja typerää. Sitten passitin itseni sänkyyn ja laitoin Valtterille viestin, jossa totesin että nyt vituttaa, menen nukkumaan ja hyvää yötä kulta!

Ei mennyt kauaa kun puhelin soi ja Valtsu oli kyselemässä, että mikä neidillä oli hätänä. En osannut vastata siihen sen kummemmin, vaan lirkuttelin ja naureskelin. Se on yksi niistä piirteistä, jotka ärsyttävät Valtsua. Minun tunteitani ei voi kuulemma lukea, koska peitän ne kestohymyllä ja leikin että elämä on täydellistä. Eilen Valtteri sanoikin, että ”Jos olet vihainen, niin yritä edes kuulostaa siltä!”

Tunteiden näyttäminen muille on vain jotenkin vaikeaa ja tietyllä tavalla myös pelottavaa. Mietin että ehkä kyse on osaltaan samoista asioista kuin anoreksiassa: halusta tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Jos epämiellyttäviä piirteitä itsessään ei voi poistaa niin aina ne voi piilottaa.

Tästä aiheista on jauhettu paljon niin vanhempien kuin poikaystävänkin kanssa. Valtteri ei voi käsittää, miten minua voi vakavallakin hetkellä hymyilyttää. Usein kun olemme kahdestaan, hän yrittääkin saada minua harjoittelemaan. ”Älä hymyile. Ei se voi olla noin vaikeaa!”

Joskus kaupassa ventovieraat tulevat kysymään, että miksi minä hymyilen heille. Olen silloin aidosti häkeltynyt ja totean, etten edes tajunnut. (Anteeksi!!) Vaan eipä kukaan ole vielä lyömään tullut. Päinvastoin!

Tuntuu, että olen aina ongelmissa niin nuorten kuin vanhempienkin miesten kanssa. Pikkuhiljaa olenkin alkanut epäillä, että jospa sekin johtuu siitä hymyilystä. Täytynee alkaa ottaa ne Valtsun ’vakavalla naamalla’- oppitunnit todesta.. Vaikka onhan se toki imartelevaa saada huomiota! Tiettyyn pisteeseen.

Palatakseni vielä siihen eiliseen, niin puhelun jälkeen ilta sujui jo paljon paremmin. Aluksi minulla ei ollut, ollut pienintäkään aikomusta syödä iltapalaa, mutta puhelun lopussa lupasin toisenlaisen päätöksen puolesta ja söin sen! (Vaaroja uhmaten!)

Syömisestä on tullut anoreksian myötä jotenkin nolo asia, eikä minusta ole enää vuosiin saanut ottaa ruoan kanssa yhteiskuvia. Yritän kai uskotella kaikille, että minä en syö mitään, mutta se on kyllä ihan puppua. Kaikki syövät ja minä muiden mukana. Tästä todisteeksi ja omaksi kiusaksi (hyödyksi) dokumentoinkin eilisen salaattini! Katsokaa ja ihailkaa! Tuon minä söin!

Salaattia, kiinankaalta, kurkkua, suolakurkkua ja fetaa...
Mmmmn... :9

Ai niin ja piti vielä mainita, että tänään huomasin blogini saaneen ensimmäisen lukijan. Kiitos Krista, aamulla oli taas helppo hymyillä! :)


- Malla

Asenne ehostaa

Minulla on hyvä kausi. Olen oksentanut vähän, syönyt vähän enemmän ja stressannut – en ollenkaan! Eilen olin erityisen ylpeä itsestäni, kävin nimittäin kylpylässä ja ravintolassa syömässä.

Aloittaen uimisesta, siitä jäi hyvä fiilis. Lapsena rakastin uimista, mutta sittemmin olen alkanut kartella uimapukuja, tuntien oloni niissä aina joko liian laihaksi tai lihavaksi. Siksi eilinen kokemus olikin niin rohkaiseva. Huomasin ettei minua oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa mitä kehostani viereisessä suihkussa ajatellaan. Se sellainen tuijottaminen ei kuulu Suomalaiseen kulttuuriin ja vielä vähemmän tiloissa, joissa ollaan ilman vaatteita. Ja toisaalta, entä sitten jos joku sattuu katsomaan ja ajattelemaan minusta jotakin? Todennäköisesti kyseinen henkilö on saanut ajatuksen minultakin. Ei havaoinnoilta voi välttyä, kaikki ihmiset tekevät niitä. Se on sitten eriasia mihin kukakin kiinnittää huomiota.

Vaikka olen ajatellut paljon näitä asioita, minusta oli taas mukava huomata, ettei kauniilla ihmisellä ole oikeasti mitään muottia. Median ihannenainen on laiha, kurvikas ja photoshopattu. Hänessä ei ole särmiä tai rosoja ja koska ne ovat merkkejä elämästä, ihannenainen ei ole oikeasti elävä. Hän voi ilkkua televisiossa tai aikakauslehden kannessa, muttei todellisuudessa kestä edes vesisateessa… Puhumattakaan että voisi olla uimahallissa!

Oikea ja rehellinen kauneus kestää kulutusta, se on mukautuvaista ja löytyy aivan jokaisesta. Mielestäni kyse ei ole ollenkaan mahakummuista tai ihopimuista vaan niiden kantamisesta ja kantajan tavasta olla olemassa. Eilen olin voittanut itseni ja tunsin oloni kauniiksi ja naiselliseksi. Asenne ja itsekunnioitus on kuin meikki, se ehostaa.

Ilmalla taas on paha tapa lihottaa. Ainakin jos kyse on anorektikosta. Luulen, että eilen happi oli erityisen kevyttä, sillä säilyin kylpylästä ruokapaikkaan pienenä ja nättinä. Vähän minua oli tietenkin etukäteen jännittänyt, mitä listalta uskaltaisi tilata. Lopulta vailla sen suurempia draamoja valitsin alkupaloista vähän vihreää salaattia ja salaattipöydän.

Ruoka riitti ja se maistui hyvältä. Myös äiti ja isä vaikuttivat tyytyväisiä, sillä yleensä niistä ravintolailloista, joina olen mukana, tulee kaikkea muuta kuin mukavia. Nyt tuntuikin hyvältä, että samalla kun vanhemmat tarjosivat jotain minulle, ajattelin antavani jotain heille.

Syömishäiriö on sairaus, joka kuluttaa koko perhettä. Siksi päiväkin ilman ongelmia, on ylellisyyttä. Tahtoo lisää!

Empiiristä tutkimusta

Kuva liittyy tekstiin:
A) Se on tänään otettu
B) Mehän siivosimme!

Vuorokausi vaihtui ja seuraava päivitys on taas sallittu! Sovitaan sen olevan vaikka hyvittelyä viimeviikon sisällöttömyydestä. Silloin kun ei ollut oikein asiaa tai ainakaan mielenkiintoa jauhaa.

Pakkoajatukset ja mahahapot veivät suurimman osan ajasta ja niiden lisäksi jaksoin vain odottaa pahan aallon laantumista. Kaikkina kurjina hetkinä yritän aina ajatella että ’mikään ei kestä ikuisesti’ ja tälläkin kertaa se osoittautui todeksi.

Jos viikko olikin kamala (vatsahappoja, pakkoajatuksia ja riitoja), niin perjantai valkeni taas parempana. Heräsin ensinnäkin siihen ajatukseen, että voisin nousta ylös sängystä. Se on aika poikkeuksellista, sillä yleensä ajattelen, että on parempi piilotella arkipäivän ongelmia peiton alla. Tänään ongelmat piilottelivat ehkä minua (kukaan ei pidä murjottajista).

 Aloitin aamun siivoamalla. Minulla oli elikot seurana ja välillä nappailin niistä kameralla kuvia. Yritin pitää ajatukseni kaukana ruoasta ja kun viimein tuli aamupalan aika, söin sen samalla kun katsoin telkkaria. Siinä sohvalla istuessani mietin omia oikeuksiani.

Totesin, ettei ole olemassa mitään sellaista, mikä kieltäisi ruoan vain minulta. Syöminen on luonnollista ja sen tarkoituksena on ravitseminen, ei oksentaminen.

Oksentaminen oli onneton päähänpisto, jonka sain vuosi sitten syksyllä.  Nykyään siitä on tullut niin automaattista, että kyseenalaistaminen on jo vierasta. Siksi ei ollut aivan helppoa luvata, että se mikä menee suuhun, pysyy myös siellä.

Voisin tietysti kuvata taisteluni muru murulta, mutta sellaiselle ei taida löytyä lukijoita. Siispä tiivistetysti: päivä ei ollut ollenkaan niin hankala, kuin olisin voinut kuvitella. Pääni on vieläkin kasassa, en ole voinut erityisen huonosti tai joutunut ahdistuksen mukiloimaksi. Lisäksi oksentelu väsyttää kovasti ja nyt tunnenkin oloni ihanan vireäksi.

Vaikka tämä oli hyvä testi, en luota sen tuloksiin täydellisesti. Itse asiassa minusta tuntuu että koe on otettava vielä toisena päivänä uusiksi! En usko, että uusinta vaikuttaisi merkittävästi painooni tai vaarantaisi enää enempää hampaitani. Myös esteettisiä vaikutuksia olisi jännittävä tutkia.

Olen todennut, että nämä happamanmakuiset elämäntavat eivät tee ihmistä ainakaan kauniimmaksi. Ellei sitten satu olemaan erityisen mieltynyt vuotaviin silmiin, punaiseen naamaan ja kuolaan. Lisäksi lähituttavuus pöntön kanssa näkyy väistämättä itsetunnossa - tai sen puutteessa. Ihminen, joka pitää itseään arvottomana ei ole kaunis. Kauneutta kannattaa hakea jostain ihan muualta.

- Malla

Hauska tutustua!

Kani auttoi kuvittamisessa :)

Kani auttoi kuvittamisessa :)

Blogi täytti kaksi viikkoa ja sen pidemmittä puheitta kerron 25 satunnaista faktaa minusta.

1. Olen 21vuotias
2. ja joskus minua nolottaa kertoa, että asun vielä kotona äidin helmoissa.
3. Olen seurustellut poikaystäväni kanssa kohta (!) kaksi vuotta.
4. Kannatan homojen avio- ja adoptio-oikeutta.
5. Minusta on mukavaa meuhkata erilaisuuden ja yksilönvapauksien puolesta.
6. Useat sanovat minua 'luomutytöksi' koska en käytä meikkejä ja ostan kaikki vaatteeni kirpputorilta. 
7. Minulla ei kuitenkaan ole mitään erityisiä poliittisia tai luonnonsuojelullisia aatteita.
8. Parasta mitä tiedän, on tuntea itsensä naiseksi ja naiselliseksi.
9. Rakastan korkokenkiä ja niiden kopinaa (isä inhoaa sitä, että kuulee minut jo kaukaa).
10. Itsessäni pidän eniten silmistä ja sääristä.
11. En pidä säälistä ja vielä vähemmän itsesäälistä.
12.  En pidä myöskään perunoista.
13. Pidän sarkasmista, satiirista ja kirjallisuudesta.
14. Silloin kun vielä harrastin jotakin, minä piirsin, kirjoitin ja näyttelin.
15. Haaveilin, että minusta tulisi graafinen suunnittelija, kirjailija tai näyttelijä. Toistaiseksi olen työtön, sairauslomalla oleva media-assistentti.
16. Minusta tulee valokuvaaja!
17. Sitten asun pienessä, mutta mukavassa vuokra-asunnossa kissani ja kanini kanssa.
18. Kani minulla on jo ja koirakin löytyy, tosin se on perheen yhteinen.
19. Olen hyvä äiti eläimille, paitsi silloin kun pitäisi käydä lenkillä. Vihaan ulkoilua.
20. Minua ei saa vapaaehtoisesti ulos kuin kesällä.
21. Kesällä on hauska kulkea ilman kenkiä.
22. Ja sen huomaa tämän tytön jalkapohjista!
23. Vaikka ennen en ole pitänyt liikunnasta, niin nykyään mieleni tekisi käydä kuntosalilla. 
24. Tänään olen luvannut itselleni, että söinpä mitä tahansa, niin en oksenna. Toistaiseksi on mennyt hyvin!
25. Jos syömiskuviota ei lasketa, niin pahin paheeni on varmasti limukka!
    
    - Malla

 

Ruumis ja reklamaatio

Mietin tuossa kuluttajansuojalakia. Minulla on paha olo ja aloin ajatella, että olisi vain reilua, jos virheellisen tuotteen vaihto- ja palautusoikeus koskisi myös ruumista ja ruumiinosia. (Siinä tapauksessa voisin vaatia vähintäänkin haimani korjausta.) Sääli, ettei sellaisen menettelyn puolesta ole todisteita… Vaikka toisaalta, voihan todisteiden puutettakin analysoida monella tavalla!

Ehkä Jumala onkin lukenut lakitietonsa ja juuri siitä syystä korvauksen saaneita ei ole olemassa. Vauvat eivät tiedä 14 päivän palautusoikeudesta ja siinä vaiheessa, kun siitä alkaa jotain ymmärtää, ei takuuajasta ole enää jälkeäkään.

Jos takuu kuitenkin olisi voimassa ja ihminen sairastuisi sen aikana, niin kiinnostaisipa tietää missä tapauksessa sairaus määriteltäisiin valmistusvirheeksi eikä elintavoista johtuvaksi kulumiseksi.

Lisäksi kun kuluttajansuojalain tarkoitus on suojata KULUTTAJAA, niin kuka on se kuluttaja (minä vai vanhemmat) ja millä hän maksaa? Jos muistaisin maksaneeni elimistöstäni, olisi ihan oikeutettua vaatia siltä täyttä toimivuutta. Muussa tapauksessa laatuvaatimuksilla ei ole oikein perustetta. Lahjahevosen suuhun ei pidä katsoa ja jne.

Pelasipa oletettu Jumala, myyjä tai mikä tahansa, mainituista millä tahansa, niin tuloksena tuskin olisi asiakaspalvelua. Näin ollen minun oli turha alkaa rustata reklamaatiota, kun saatoin senkin ajan kirjoittaa jotain muuta funktiotonta.

Tai olihan tällä kirjoituksella tarkoitus, nimittäin blogi-päivitys.


- Malla

Kolmas

Olipa mukava viikonloppu, eikä uuden alkukaan huono ollut! Mietin vain, että mihin se kaikki aika katosi? Liekö mennyt samaan paikkaan, minne voimatkin. Nyt nimittäin väsyttää ja ihan kunnolla. Tarkoitan sellaisella unettavalla tavalla. Positiivisesti.

Yleensä torkun suurimman osan ajastani sohvalla, mutta nyt perjantaina, lauantaina tai sunnuntaina ei ole tullut silmiä paljoa ummistettua. Energinen ja iloinen olo on jotain niin ihanaa, ettei sitä vain voi heittää hukkaan! Tähän joku voisi tietysti sanoa, ettei koneella istuminen ole muuta kuin ajanhaaskausta, mutta niin tai näin, ei kaduta!

 Olen siis istunut koneella kirjoittamassa ja muokkaamassa blogia ja silloin kun ajatukset eivät ole olleet blogissa, niin sitten mesekeskustelussa. Lopulta kaksi ja puoli vuorokautta netissä alkoivat kuitenkin tuntua vähän säälittävältä ja päätin lähteä käymään poikaystävällä. Heräsin sieltä maanantai-aamuna niska jumissa ja täysissä pukeissa. Kuitenkin onnellisena. Onhan yöpyminen ilman hammasharjaa ja pyjamaa täysin spontaania toimintaa!

Normaalisti olen kyllästymiseen asti kaavamainen ja siksi on vain terveellistä huomata, ettei suunnittelemattomuuskaan satuta. Anorektikon elämä on täynnä sääntöjä ja rutiineja. Minä esimerkiksi syön AINA samalla tavalla ja samoja asioita. Jos jääkaapissa ei ole salaattia ja tuorekurkkua niin päiväni on pilalla. Tai ainakaan silloin ei tarvitse haaveilla ruoasta. Sama pätee vieraillessa.

Jos lähden käymään jossakin ja yövyn poissa kotoa, minulla on aina omat rehut mukana. Tiedän, että jos poikkean tavanomaisesta ja jätän jonkun aterioista välistä, niin tulen toistamaan sen todennäköisesti seuraavanakin päivänä. Mietin sitä riskiä, kun jäin Valtterille yöksi. (Ettei kenellekään jäisi epäselväksi, Valtteri on siis mainittu poikaystäväni.) En ollut osannut varautunut eväillä ja epäilin, että syömättömyydestä voisi seurata uusia tottumuksia. Päätin asennoitua mahdollisuuteen oikealla tavalla.

Lopputulos: maanantai meni hienosti ja söin kotona taas tavallisesti. Tänään, tiistaina piti vähän tapella, mutta selvisin siitäkin voittajana. Olo on ihan mukava ja koska päiväksi on menoa, saan pidettyä ajatukseni näppärästi poissa syödystä aamupalasta. Aktiviteetti auttaa aina!

Menosta puheen ollen, nyt on aika sammuttaa kone ja lähteä laittamaan hiuksia. Laukkukin pitää pakata ja auto tankata. Tässähän tulee kohta kiire!

Mukavaa viikonalkua ja olkaa ihmiset aktiivisia!

Malla

Ja jatkoa seuraa!

Mainitsin eilen, että minusta blogia oli hyvin vaikea aloittaa, mutta tänään olen koko päivän odottanut, että voisin koettaa sen kirjoittamista uudestaan. Toivoin että rima kertoa olisi nyt toisella kerralla matalammalla ja minusta alkaa tuntua, että niin saattaa jopa olla! Eihän tämä ole vaikeaa! Ihmeellisempää oli, kun aamulla heräsin ja muistin että olin aloittanut blogin.

Ensimmäinen tuntemus blogista oli inhottavan epämääräinen ja minulle hyvin ominainen. Kriittinen. Mietin heti, että oliko idea sittenkään kovin loistava vai olinko vain saanut tartunnan siitä trendistä, jossa kaikesta halutaan tehdä julkista?
Seurasi elämää suurempien kysymysten sarja.

Kysymykset olivat tyyliä: Jos täytyy kirjoittaa, niin miksei sitä voi tehdä netin sijasta päiväkirjaan? Eikö syömishäiriö ole aihe, joka kannattaisi piilottaa? Ja jos ei, niin olisinko vielä tulevaisuudessakin valmis sanomaan, että: ”Hei, sairastin muuten anoreksiaa!”?

Viimeinen kysymys oli virhe. Ainakin jos tarkoituksena oli, päätökseni pyörtäminen. Tahdon nimittäin uskoa, ettei minulle tuottaisi ongelmaa kertoa Anasta (Anoreksia tuttavallisesti nimitettynä). Jos puheessa olisi hiiva tai peräpukama, voisin vaieta, mutta syömishäiriöissä on kyse kulttuurillisesta ilmiöstä ja että sitä voidaan lieventää, täytyy sairautta tai sairauksia ensin ymmärtää. Niistä pitää puhua, eikä painaa pumpulilla. Niin että nyt sitten blogitetaan!

Aamullisen tuumaustauon jälkeen mieleni olisi saanut olla rauhassa, ellei olisi tahtonut poukkoilla sinne tänne hyvän tuulen puuskissa. Olen ollut viimepäivinä ihmeen iloinen. Sanon ihmeen siksi, että yleensä arkeni on yksitoikkoista ja raahustan siinä kuin unessa. Viimeisen viikon aikana olen kuitenkin havahtunut huomaamaan asioita ja hienoin huomioni on ollut kiihtynyt aivotoimintani. Päässäni tapahtuu jotain! Osaan ajatella!

Väite siitä, ettei joku osaisi tai pystyisi ajattelemaan tuntuu aivan absurdilta, mutta valitettavasti joskus täysin todelliselta. Tässä tapauksessa syy on aliravitsemus, jolloin ruumis käyttää kaiken energiansa tärkeimpien elintoimintojen turvaamiseen, eikä siis pilvilinnojen rakentamiseen.

Yksin ollessa minulla ei ole hirveästi ajatuksia, eikä niiden puutettakaan tule silloin juuri ajateltua. Loputtomiin totuutta ei kuitenkaan voi piilotella, sillä se tulee esiin viimeistään keskustellessa: sanat katoilevat matkalla, jos niitä ylipäätään löytyy varastosta. Lauseet ovat hitaita ja yksinkertaisia. On siis ymmärrettävää, ettei olo ole ihan välkky. Oikeastaan sitä ei tunne itseään tyhmäksi, vaan tyhjäksi. Sellaiseksi asukkinsa hylkäämäksi koteloksi.

Onneksi tyhjyys on kuitenkin tunne, eikä totuus! Tiedän, ettei asukkini ole oikeasti mennyt minnekkään. Se kyhjöttää nurkassaan ja saattaa muistuttaa jos satun sen unohtamaan. Kuten viimepäivinä.

Viimepäivinä olen houkutellut asukkiani, tai siis oikeaa itseäni ruualla. Se taitaa toimia. En yritäkään väittää että syömiseni olisi hyvää tai lähellekkään riittävää, mutta jos vain uskaltaisin katsoa, niin aamu- ja iltapalani saattaisivat näkyä taas vaa’assa (jonka vilkuilusta ei muuten ole kuin harmia). Mieleni tekisi kyllä usein lipsua ruodusta, mutta minulla on tavoitteita, joista taidan kertoa jollain toisella kerralla... Nyt pitää kipittää kiireesti keittiöön tai verensokeri sanoo että kups.

Kups, kups, kups.

Malla

Alussa oli...

Huomenta!
Tänään on aivan erityinen perjantai, sillä olen päättänyt aloittaa kauan kaivatun blogini. En väitä, että kukaan muu olisi osannut odottaa tai toivoa kirjoituksiani, mutta itse olen ajatellut arkeni avaamista vuoden jos toisenkin. Jotenkin nämä ensimmäiset rivit vain tuntuvat aina yhtä vaikeilta!

Minulla on koneellani kymmeniä aloituksia, olen lukenut erilaisten blogien avauksia ja istunut näidenkin rivien edessä jo monta tuskaista tuntia, mutta kaikki se kertookin paljon minusta: siitä miten olen itseäni kohtaan ankara ja kontrolloiva ja kuinka kaikesta täytyy tehdä suorittamista. 

Minulla on paljon sääntöjä ja periaatteita, kummallisia pakkoajatuksia, ratkaisemattomia arvoituksia ja piironginlaatikossa luurankoja. Olen diabeetikko, anorektikko ja ennen kaikkea nuori nainen!

Blogissa tarkoitukseni on käsitellä elämääni sen eri puolilta ja sellaisena kuin se on tullut minäkin päivänä koettua. Aikomukseni ei ole hukuttaa ketään angstiaallokkoon vaan käsitellä asioita joskin suorasti, niin myös keveästi. Toivoakseni joku saa tästä silloin iloa, samalla tavalla kuin minä lukemalla kohtalotovereiden ajatuksia.

Sanottakoot vielä, että blogissani en ihannoi anoreksiaa tai kannustaa ketään siihen kapsahtamaan. (Se on bitch koko tauti! Ja nimenomaan englanniksi, vaikka ei narttu näin suomalaisittainkaan väärältä kuulosta.) En myöskään aio esittää elämääni lukuina: kiloina tai kaloreina. Sillä yritän suojella itseäni sekä mahdollisia lukijoitani. Anoreksia on jatkuvaa kilpailua, enkä minä tahdo vertailla tai olla vertailukohtana.

Tällä hetkellä tahdon vain mukavia päiviä ja mielenkiintoisia kirjoitushetkiä, sekä sen täydellisen ihanan ulkoasun, jota tämän ensimmäisen postauksen jälkeen on vihdoin lupa alkaa ajatella! Hih, hei ja hei hei!

Kiherryksin ja värikylläisin terveisin,
Malla