Mainitsin eilen, että minusta blogia oli hyvin vaikea aloittaa, mutta tänään olen koko päivän odottanut, että voisin koettaa sen kirjoittamista uudestaan. Toivoin että rima kertoa olisi nyt toisella kerralla matalammalla ja minusta alkaa tuntua, että niin saattaa jopa olla! Eihän tämä ole vaikeaa! Ihmeellisempää oli, kun aamulla heräsin ja muistin että olin aloittanut blogin.
Ensimmäinen tuntemus blogista oli inhottavan epämääräinen ja minulle hyvin ominainen. Kriittinen. Mietin heti, että oliko idea sittenkään kovin loistava vai olinko vain saanut tartunnan siitä trendistä, jossa kaikesta halutaan tehdä julkista?
Seurasi elämää suurempien kysymysten sarja.
Kysymykset olivat tyyliä: Jos täytyy kirjoittaa, niin miksei sitä voi tehdä netin sijasta päiväkirjaan? Eikö syömishäiriö ole aihe, joka kannattaisi piilottaa? Ja jos ei, niin olisinko vielä tulevaisuudessakin valmis sanomaan, että: ”Hei, sairastin muuten anoreksiaa!”?
Viimeinen kysymys oli virhe. Ainakin jos tarkoituksena oli, päätökseni pyörtäminen. Tahdon nimittäin uskoa, ettei minulle tuottaisi ongelmaa kertoa Anasta (Anoreksia tuttavallisesti nimitettynä). Jos puheessa olisi hiiva tai peräpukama, voisin vaieta, mutta syömishäiriöissä on kyse kulttuurillisesta ilmiöstä ja että sitä voidaan lieventää, täytyy sairautta tai sairauksia ensin ymmärtää. Niistä pitää puhua, eikä painaa pumpulilla. Niin että nyt sitten blogitetaan!
Aamullisen tuumaustauon jälkeen mieleni olisi saanut olla rauhassa, ellei olisi tahtonut poukkoilla sinne tänne hyvän tuulen puuskissa. Olen ollut viimepäivinä ihmeen iloinen. Sanon ihmeen siksi, että yleensä arkeni on yksitoikkoista ja raahustan siinä kuin unessa. Viimeisen viikon aikana olen kuitenkin havahtunut huomaamaan asioita ja hienoin huomioni on ollut kiihtynyt aivotoimintani. Päässäni tapahtuu jotain! Osaan ajatella!
Väite siitä, ettei joku osaisi tai pystyisi ajattelemaan tuntuu aivan absurdilta, mutta valitettavasti joskus täysin todelliselta. Tässä tapauksessa syy on aliravitsemus, jolloin ruumis käyttää kaiken energiansa tärkeimpien elintoimintojen turvaamiseen, eikä siis pilvilinnojen rakentamiseen.
Yksin ollessa minulla ei ole hirveästi ajatuksia, eikä niiden puutettakaan tule silloin juuri ajateltua. Loputtomiin totuutta ei kuitenkaan voi piilotella, sillä se tulee esiin viimeistään keskustellessa: sanat katoilevat matkalla, jos niitä ylipäätään löytyy varastosta. Lauseet ovat hitaita ja yksinkertaisia. On siis ymmärrettävää, ettei olo ole ihan välkky. Oikeastaan sitä ei tunne itseään tyhmäksi, vaan tyhjäksi. Sellaiseksi asukkinsa hylkäämäksi koteloksi.
Onneksi tyhjyys on kuitenkin tunne, eikä totuus! Tiedän, ettei asukkini ole oikeasti mennyt minnekkään. Se kyhjöttää nurkassaan ja saattaa muistuttaa jos satun sen unohtamaan. Kuten viimepäivinä.
Viimepäivinä olen houkutellut asukkiani, tai siis oikeaa itseäni ruualla. Se taitaa toimia. En yritäkään väittää että syömiseni olisi hyvää tai lähellekkään riittävää, mutta jos vain uskaltaisin katsoa, niin aamu- ja iltapalani saattaisivat näkyä taas vaa’assa (jonka vilkuilusta ei muuten ole kuin harmia). Mieleni tekisi kyllä usein lipsua ruodusta, mutta minulla on tavoitteita, joista taidan kertoa jollain toisella kerralla... Nyt pitää kipittää kiireesti keittiöön tai verensokeri sanoo että kups.
Kups, kups, kups.
Malla
Ensimmäinen tuntemus blogista oli inhottavan epämääräinen ja minulle hyvin ominainen. Kriittinen. Mietin heti, että oliko idea sittenkään kovin loistava vai olinko vain saanut tartunnan siitä trendistä, jossa kaikesta halutaan tehdä julkista?
Seurasi elämää suurempien kysymysten sarja.
Kysymykset olivat tyyliä: Jos täytyy kirjoittaa, niin miksei sitä voi tehdä netin sijasta päiväkirjaan? Eikö syömishäiriö ole aihe, joka kannattaisi piilottaa? Ja jos ei, niin olisinko vielä tulevaisuudessakin valmis sanomaan, että: ”Hei, sairastin muuten anoreksiaa!”?
Viimeinen kysymys oli virhe. Ainakin jos tarkoituksena oli, päätökseni pyörtäminen. Tahdon nimittäin uskoa, ettei minulle tuottaisi ongelmaa kertoa Anasta (Anoreksia tuttavallisesti nimitettynä). Jos puheessa olisi hiiva tai peräpukama, voisin vaieta, mutta syömishäiriöissä on kyse kulttuurillisesta ilmiöstä ja että sitä voidaan lieventää, täytyy sairautta tai sairauksia ensin ymmärtää. Niistä pitää puhua, eikä painaa pumpulilla. Niin että nyt sitten blogitetaan!
Aamullisen tuumaustauon jälkeen mieleni olisi saanut olla rauhassa, ellei olisi tahtonut poukkoilla sinne tänne hyvän tuulen puuskissa. Olen ollut viimepäivinä ihmeen iloinen. Sanon ihmeen siksi, että yleensä arkeni on yksitoikkoista ja raahustan siinä kuin unessa. Viimeisen viikon aikana olen kuitenkin havahtunut huomaamaan asioita ja hienoin huomioni on ollut kiihtynyt aivotoimintani. Päässäni tapahtuu jotain! Osaan ajatella!
Väite siitä, ettei joku osaisi tai pystyisi ajattelemaan tuntuu aivan absurdilta, mutta valitettavasti joskus täysin todelliselta. Tässä tapauksessa syy on aliravitsemus, jolloin ruumis käyttää kaiken energiansa tärkeimpien elintoimintojen turvaamiseen, eikä siis pilvilinnojen rakentamiseen.
Yksin ollessa minulla ei ole hirveästi ajatuksia, eikä niiden puutettakaan tule silloin juuri ajateltua. Loputtomiin totuutta ei kuitenkaan voi piilotella, sillä se tulee esiin viimeistään keskustellessa: sanat katoilevat matkalla, jos niitä ylipäätään löytyy varastosta. Lauseet ovat hitaita ja yksinkertaisia. On siis ymmärrettävää, ettei olo ole ihan välkky. Oikeastaan sitä ei tunne itseään tyhmäksi, vaan tyhjäksi. Sellaiseksi asukkinsa hylkäämäksi koteloksi.
Onneksi tyhjyys on kuitenkin tunne, eikä totuus! Tiedän, ettei asukkini ole oikeasti mennyt minnekkään. Se kyhjöttää nurkassaan ja saattaa muistuttaa jos satun sen unohtamaan. Kuten viimepäivinä.
Viimepäivinä olen houkutellut asukkiani, tai siis oikeaa itseäni ruualla. Se taitaa toimia. En yritäkään väittää että syömiseni olisi hyvää tai lähellekkään riittävää, mutta jos vain uskaltaisin katsoa, niin aamu- ja iltapalani saattaisivat näkyä taas vaa’assa (jonka vilkuilusta ei muuten ole kuin harmia). Mieleni tekisi kyllä usein lipsua ruodusta, mutta minulla on tavoitteita, joista taidan kertoa jollain toisella kerralla... Nyt pitää kipittää kiireesti keittiöön tai verensokeri sanoo että kups.
Kups, kups, kups.
Malla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti