Mää oon iso tyttö jo!

Hyvää huomenta! Long time no see!

Istun tässä Valstun koneella ja kuorin pistaasipäkinöitä. Pähkinöistä saa kuulemma hyviä rasvoja ja toivon, että ne auttavat minua muistamaan, mitä kuluneesta parista viikosta piti kertoa.. Kevät ainakin tekee jo reippaasti tuloa! Päättelen sen siitä, etten ole enää hetkeen tarvinnut untuvatakkia ja että ulkona on sen verran valoisaa, etten pysty nukkumaan. Nyt kello on nyt seitsemän. Valtsu lähti hetki sitten töihin ja minulla on päivällä terapia.

Terapiassa puhutaan varmaan vähän samasta aiheesta, kuin mistä ajattelin kertoa myös tämänkertaisessa blogissa. Olen nimittäin kunnostautunut 21-vuotiaana nuorena aikuisena ja asunut muutaman viikon, jos en aivan yksin ja omissa oloissa, niin kuitenkin ilman vanhempia! Häähää, mitäs siitä sanotte?

Alun perin tarkoitukseni oli majailla papan tyhjässä asunnossa joitakin päiviä, mutta muutettuani asuntoon kaiken tärkeän (hiuslakan ja ydinsodan muonavarat) sain paniikkikohtauksen kaupan kassalla (siinä on henki vaarassa!) ja päätin hakea kaikki tavarani poissa. Vähänhän se tietysti harmitti, kun olin tehnyt niin paljon alkuvalmisteluja: selvittänyt, millä avaimella saisin polkupyörän irti kellarin patterista ja kuinka suojaisin parketit rikkihapolta pupun pissalta.

Hyvä sentään, etten ollut kuitenkaan ehtinyt kertoa Ronjalle muutosta (ja sille suunnittelemastani lukaalista...) tai rukannut ja pakannut tietokonetta. Molemmat kun joutuivat lopulta jäämään kotia. Hetken ajan kotoilusta oli tulla minunkin kohtaloni, mutta onneksi sisuunnuin saamattomuuteeni vielä samana iltana ja päätin lähteä käymään Valtsulla. Täällä minä olen vielä tälläkin hetkellä.

Tekemistä ei ole ehkä sen enempää kuin kotona, mutta aivoni toimivat täällä jotenkin eri tavalla. Täällä ei ahdista, eikä minun tarvitse ravata vessassa – ainakaan oksentamassa. Viime viikolla söin jopa jäätelöä ja välillä uskallan varastaa vähän karkkia ("Muru, vein sulta suklaata!"). Pistaasipähkinätkään eivät ahdista ja vaikka en ehkä käy samanlaisilla ylikierroksilla, kuin vuoden alussa, niin tajuan silti ajatella. Ja jos ei tule omia ajatuksia, niin voin varastaa niitä elokuvista ja sarjoista, joita tulee katsottua ihan eri tavalla.

Joo. Kotiin ei ole ikävä.

Tietysti olisi mukava, jos paikat saisi järjestää ihan omalla tavalla, eikä tarvitsisi elää vieraana poikamiesboksissa (nuudelipusseja, pakastepizzoja ja vessassa on keskeneräinen pyöräremontti), mutta siihen ei taida olla tulossa vielä vähään aikaan muutosta. Hieman tiiviimmin olen yrittänyt nyt seurailla sopivia vuokra-asuntoja, mutta saamani hakutulokset ovat olleet aika lohduttomia. Isännöitsijät kun eivät vain ymmärrä eläimiä!

Alan tosin pikkuhiljaa olla siinä uskossa, että Ronja pärjäisi vallan hyvin ilman minua. Olen kuulemani mukaan ainoa, jolla on vähän ikävä. Onneksi Valtsulla on tuo kissa, joka lievittää vähän eroahdistusta ja voinhan minä hoivata myös uutta puhelinta! Siinä on monta papukaijaa ja muuta otusta!

Puhelimesta saan muuten kiittää yksinomaan äitiä. Äiti on lähdössä jossain vaiheessa englantiin reissaamaan ja sanoi, että haluaa sinne seurakseen tilavan mp3-soittimen. Minä suosittelin hankkimaan suoraan puhelimen ja sellainen sitä sitten tilattiin.

Ainoa vain, että kun puhelin tuli postista ja ulos paketista, niin äiti totesi sen liian hienoksi koskea, puhumattakaan siitä, että sen kanssa pitäisi vielä seikkailla. Voi surkeutta! Onneksi olin paikalla ja uhrautuvaisella tuulella ja lupasin antaa vanhan iPodini vaihdossa, jos saisin puhelimen ja datayhteyden sen tilalta… Että good for me! (Oikeasti tämä ei tainnut olla ihan sattumaa.. Äiti on ihana.)

Nyt on vain se ongelma, että minun on hyvin vaikea pitää näppini erossa tuosta uudesta Samsungista. Pitäisikin aina varoa, mitä päästää suusta, sillä myöhemmin se voi saataa sinut vähän kiusalliseen asemaan... Nimimerkillä älypuhelimet, pyh!

Nyt olen muuten yksin talossa ja puhelin on ihan räpläyksen päässä… Heippa!

WhatchApp ja Bird Land 2!! <3

- Malla

Ihan itse kasvatin!

Suloinen myrkynkeittäjä

Hyvää syntymättömyyspäivää sulle, mulle!

Valtsu on siis töissä ja minä palloilen kotona, vailla sen suurempaa tarkoitusta. Tänään heräsin ensimmäisen kerran seitsemältä ja aloin heti kuumeisesti pohtia, miten olisin taas nopeasti illassa - ja nukkumassa. Myönnän, että elämäni on vähän tylsän puoleista ja siksi päätinkin, että aloitan tämän viikon jollain hurjalla ja vaarallisella tavalla.

Haastoin itseni leipomaan!

Älkööt nyt kukaan kuvitelko, etten minä osaisi leipoa. Osaan kyllä ja olen aika haka myös muun ruoan laitossa (etenkin maustamisessa!). Enää en kuitenkaan tarjoile siitä juurikaan todisteita, sillä pelkään kaikenmaailman kastikkeita.. Mistä joku voisi tietysti sanoa, että: "Etpä pärjäisi kokkina." Hän olisi varmaan oikeassa.

Ehkä minusta ei tosiaan olisi keittiön keisari(nna)ksi, sillä käsittääkseni kokin pitää tehdä ruoasta taidetta, eikä taistella sen kanssa. Mikä siis kuvaa paremmin minun suhtautumista. Mistähän voisi johtua?

Vaan onhan ruoka aika pelottava asia ja sen kanssa kannattaa noudattaa, tiettyä varovaisuutta! Ajatelkaapa nyt vaikka pallokaloja! Ne (fugut) ovat  japanissa paitsi kallista, myös tappavaa herkkua. Mistä tulikin mieleeni, että pallokalaa olisi hieno tilata vankilassa viimeisenä ateriana, kun olisin ensin saanut tuomion sen taitamattomana laittajana... Joo!

Mutta se oli siis eksoottinen esimerkkini vaarallisesta ruoasta ja seuraavaksi tahdon painottaa, että myös kotimaiset herkut voivat olla tappavia.

Ei tarvita kuin kokematon sienestäjä tai paha porkkana-allergia. Minkä lisäksi, paitsi että porkkanat ovat allergisoivia, ne ovat myös ikävästi pureskeltavia ja helposti tukehduttavia. Tukehtua voi samalla tavalla porkkanaan, spagettiin, purukumiin tai vaikka palasokeriin.

Ennen vanhaan sokeri aiheutti todellista vaaraa myös diabeetikolle, joiden piti henkensä puolesta vältellä kaikkea hyvän makuista. Mielestäni se kuulostaa jotenkin kieroutuneella tavalla tutulta ja ainoa ero anorektikoiden kanssa on se, että viimeksi mainitut ylläpitävät ikuista herkkulakkoa vain järjettömien uhkakuvien ja uskomusten perusteella.

Minä esimerkiksi pelkään ruokaa ja sen laittoa, koska saatan huomata, että: ’Tulipas tästä hyvää ja herran jestas, minähän söin sitä!’ En ajattele, että lusikallinen ruokaa olisi vielä kovin paha, mutta minulla on sellainen tunne ja kokemus, että lopulta lusikka vaihtuu kauhaksi ja kuppi kattilaksi. Lisäksi koska ajattelen ruokaa jatkuvasti, kuvittelen, etten saisi siitä kerran aloitettuani enää koskaan kylliksi, vaan söisin (ja paisuisin) taukoamatta lopunelämäni.

Tai taukoilisin vessassa, pää pöntössä.

Parempi siis pysytellä kaukana kiusauksista: leipomisesta ja ruoan laitosta. Välillä voi sitten tehdä niitä pieniä poikkeuksia ja huomata, ettei tässä tapahtunutkaan mitään kovin dramaattista.

Vastasin siis tänään haasteeseen ja tein banaanikakkua. Pelkäsin aloittaessani, että täyttäisin mahani taikinalla ja olisin siiten kamalissa tuskissa, mutta selvisin kunnialla. Yllätys. Enää kakkua ei tosin ole jäljellä, mutta se ei johdu minusta, vaan muista herkkusuista. Oli kuulemma hyvää. Maistoin ja voin vahvistaa.

Nyt taitaa muuten olla kevättä ilmassa. Banaanikakun lisäksi olen nimittäin paistanut pojille lättyjä (Valtsulle ja kaverille) ostanut äidille kukkia. Mitä seuraavaksi?

Sitä omaa pesää pitäisi päästä rakentamaan. Tiedän jo millaisen kellon haluan.

- Malla

Askeettista glamouria

Katsoin ulos ikkunasta ja näyttää siltä, että siellä on ihan nätti päivä. Sääli, etteivät monetkaan Pohjois-Suomen nuorista osaa nyt nauttia, sillä heidän hiihtolomansa lähestyy uhkaavasti loppua.. Tai mistäpä minä tiedän, sureeko monikaan sitä sillä tavalla. Ajattelinpa nyt vain yrittää samaistua! Eilen se olisi ollut jopa suhteellisen helppoa, kun olin itsekin sellaisessa epätoivon tilassa.

Epätoivoa lietsoi tieto seuraavista päivistä. Kuten olen varmaan sataan kertaan sanonut, inhoan olla kotona ja kuunnella vain omia ajatuksia. Viime aikoina olenkin viettänyt yhä pidempiä aikoja Valtsulla, mutta koska Valtsulla on nyt töitä, en voi olla siellä, kuten viime viikolla.

Viime viikko oli kaikessa arkisuudessaan tosi jännittävä, mistä esimerkkinä: kävin kaupassa pyörällä! Voitteko kuvitella? Päätellen Valtterin silloisesta ilmeestä, niin ihmeeltä se taisi vaikuttaa hänenkin mielestä. Joskin ihan väärästä syystä: Valtsun mielestä oli nimittäin ihme, että pysyin edes pystyssä.

Valtteri: ”Tuo on vähän vaikean näköistä.”
Minä: ”…No kun tämä on miesten pyörä!”

Seuraavan kerran poljinkin sitten tutummalla naisten mallilla (siihen lievästi pakotettuna). Valtterin sisko oli pyytänyt meidät mukaansa pelaamaan sulkapalloa ja oli heti veljensä kanssa samoilla linjoilla, että kyllä meidän (minun ja hänen) pitää vaihtaa pyöriä. En ole kyllä vieläkään varma, menikö se matka Sannan osalta yhtään sen paremmin, mutta Valtsun mukaan siitä suoriuduttiin heti paljon nopeammin. Ehkä sitten niin.

Näyttipä se miten epätoivoiselta tahansa, niin kyllä minusta oli taas mukava polkea! Peruskoulusta päästyä siihen ei ole ollut juuri tarvetta ja ajokortin jälkeen olen käyttänyt vain autoa. Syytän siitä paitsi laiskuutta ja huonoa kuntoa, niin myös pikkuveljeä, joka on pistänyt kaikki talomme kaksipyöräiset, palasiksi. Minun omaisuudestani aloittaen ja omaansa, lopettaen.

Tahdon pyörän!

Paitsi että tahdon pyöräillä, niin haluan myös käydä pelaamassa sulkapalloa tai juosta vaikka juoksumatolla. Kuntosalikortti olisi tosi hieno, joskaan ei kenenkään muun mielestä. Aina kun uskallan mainita asiasta kotona, saan osakseni toruja ja vihaisia katseita. Tässä onkin kaksi kantaa, jotka molemmat ovat ihan ymmärrettäviä, eivätkä vaadi kovin laajoja selittelyjä.

Minä tahdon liikkua, koska tarvitsen jotain, johon purkaa ahdistusta. Liikunta tekee hyvää keholle ja mielelle ja jos on istunut seitsemän vuotta nojatuolissa, niin pientä jumppaa on ihan oikeutettua kaivata.

Oikeutettua ja ymmärrettävää on myös se, että vanhempia huolettaa kun anorektikko tytär himoitsee liikkumaan. Sellaiseen ei ole ehkä ihan helppo antaa lupaa, jos mielessä häilyy vain kuva painon laskusta ja krematoriosta.

Mutta miten minä päädyin puhumaan polttohautauksesta, kun vielä alussa tarkoitukseni oli kertoa, että vaikka eilen aamulla ahdisti, niin iltapäivällä oli jo paljon parempi! Vietimme äidin kanssa myöhäistä naistenpäivää periaatteella: Kaksi kiukkuista naista lähti shoppaamaan, toinen pääsi rahoista ja molemmat pahasta tuulesta. Meillä oli lopulta tosi mukava ilta!

Aluksi shoppailtiin vaatteita (äiti oli lähdössä käymään ulkona) ja kun kassissa oli pari puseroa (tosi hienoja!), pysähdyimme hautaustoimiston ikkunaan peilailemaan mamin silmäpusseja. Ehkä ne tosiaan näyttivät vähän zombille kuuluvilta (rouva työnarkomaani, opiskelija ja ylisuorittaja), mutta vaikka kaiverruksen olisi saanut kiven kanssa samalla hinnalla, niin päätettiin ensin katsoa, josko Body Shopilla olisi silti tarjota jotain halvempaa ratakisua. Ja olihan sillä!

Tosin nyt en malta puhua siitä, mitä äiti osti itselleen, vaan tahdon kiinnittää huomionne siihen, mitä hän osti minulle. Olen ilmeisesti lukenut liikaa blogeja, sillä keksin jossain vaiheessa, että tahtoisin maalata huuleni sellaisella 50-luvun punaisella. Asia hautui mielessäni muutamia viikkoja, kunnes muistin, että olihan 50-luvulla myös brunetteja.

Seisoskelin siis kemikaalikaupan huulipuna hyllyllä kun äiti kysyi, että minä mahdan katsoa. Osoitin kirkkaanpunaista huulipunapuikkoa ja yllättäen äiti sanoi, että otetaan se samalla. Pakettiin pistettiin vielä sävyyn sopiva rajauskynä ja minä olin kuin pikkulapsi: onneni kukkuloilla. En ole ikinä käyttänyt meikkejä, lukuun ottamatta puuteria ja kynsilakkoja.

Nyt minulla onkin siis ollut keino kiusata talon miesväkeä jumittamalla tuntikausia vessassa ja harjoittelemalla vakaata piirtoa. Se oli keskivaikeaa. Ehdin kuitenkin pyörähtämään punaisine huulineni vielä toisen kerran kaupungilla ja liekö sitten sattumaa, mutta ulkonäköäni ehdittiin heti kehumaan. Ja tuntuihan se hyvältä!

Lisäksi tuli mieleen vielä viime päivitykseni. Jos joku siis muistaa vielä leikatut hiukseni, niin Valtsulle kelpasi. En ole kuullut esittelyn jälkeen enää sanaakaan pitkästä tukasta ja sen ehdottomuudesta naisilla. Hähää! Katson siis olevani ikuisuuskiistamme voittaja, joskaan en kaipaa siihen virallista varmistusta.

Riittää kun minä tiedän.
Ja minähän tiedän!

- Malla

Terveydenhuoltoa ja tappavia katseita

Kevät tulee ja tuntuu ihan vapulta.

Tänään on paistanut aurinko, enkä tarkoita vain ulkona! Minäkin olen nimittäin ollut aivan erinomaisella tuulella! Kävinhän sentään kampaajalla!

Lopputulos on minusta ihana, joskaan Valtsu ei ole vielä nähnyt uusia hiuksia. Huomenna saatan siis kuulla näyttäväni pojalta, vaikka se ei pidä kyllä ollenkaan paikkaansa. Näin ollen uusi kampaukseni käy oikeastaan myös kotikutoisesta näöntarkastuksesta: jos vastaanotto ei miellytä, käytän Valtsun Specsaverssissä.

Mistä tuli mieleeni, että minun pitäisi käydä optikolla! Ja sitten (tai ehkä jo sitä ennen), lääkärillä. Maanantaina oli se kauan odotettu diabetespoliklinikka, mutta täytyy sanoa, ettei käynti oikein vastannut sille asettamiani odotuksia.

Aloitin tämän viikon hämmennyksen vallassa (olin sekä sen uhri, että aiheuttaja). Kiisin sairaalassa eri ovien takana ja kyselin henkilökunnalta, että: ”Missä hitossa minun pitäisi olla?” Hoitajat olivat erimielisiä. Yksi viittoi sinne, toinen tänne ja kun asiaa lopulta alettiin selvittää, huomattiin, ettei siitä tullut mitään järkevää.

Ilmeisesti sihteeri oli syventynyt tieteiskirjallisuuteen ja unohtanut epähuomiossa, etteivät asiakkaat ehkä osaakaan jakautua ja liikkua eri ajoissa ja ulottuvuuksissa. Minulle oli varattu neljä aikaa samalle kellonlyömälle!

Viimeistään nyt jokainen varmaan huomaa, että meillä oli ongelma ja huonommilla hermoilla siitä olisi voinut seurata vaikka hysteria! Vaan, eipä seurannut. Päätettiin toimia loogisesti ja niinpä minä istuin odottamaan kylmänrauhallisesti.

Odotin ensin yhdessä aulassa ja sitten toisessa. Silmänpohjakuvauksissa ei kestänyt kauaa ja sekä jalka- että diabeteshoitajalle pääsi yllättävän nopeasti. Iloinen yllätys.

Diabeteksen parhaita puolia - jalkahoito on ilmaista!

Yllätys oli myös diabeteshoitajan huoneessa istuva harjoittelija. Yleensä minulle on ihan sama, istuuko joku kuunteluoppilaana, kun kerron verensokereista, mutta toisinaan on ihan kiva, jos saa tarpeen vaatiessa sanoa, että: ”Haluan tuon pois. (Kiitos.)”

En tiedä, olisiko minulla nyt ollut mitään varsinaista tarvetta hankkiutua eroon opiskelijasta (täytyyhän niidenkin oppia!), mutta enemmän häiritsi se, ettei siihen annettu edes tilaisuutta. (Periaate.) Etenkin sitten, kun huomasin miksi tyttö näytti niin tutulta.. ”Herran jestas, kauanko minä olen istunut tuon kanssa peruskoulussa?” Vaikka, kaipa sekin nyt oli ihan sama. Ei minulla hoitajalle olisi ollut, muutenkaan mitään henkilökohtaista.

Hoitajan sijaan olin kuitenkin tahtonut puhua lääkärini kanssa, mutta sekin tuntui tällä kerralla hyvin hankalalta. Ensimmäinen ongelma oli, ettei vastaanoton ovi tahtonut aueta. Kyllästin itseni kahdessa ja puolessa tunnissa erilaisilla lääketieteellisillä julkaisuilla: lehdillä ja esitteillä. Välillä arvuuttelin oliko lääkäri edes paikalla, mutta kun seinän takaa kuului taukoamatonta pulputusta ja hekottelua, niin olin siitä kuitenkin aika varma.

Ihmettelin, eikö hekotella voisi vaikka kotona tai jos on niin hyvää pataa, niin soitella vaikka illalla? Olin aika pahana, kun seurailin poliklinikan sulkemisaikaa lähenteleviä kellonviisareita ja kun lääkärin huoneen ovi sitten viimein aukeni, katsoin sieltä tulevaa tosi rumasti. Ja heti kadutti!

Olisi vähintäänkin kohtuullista, että jos yrittää tappaa jonkun katseella, niin se joku edes näyttäisi kohtelunsa ansaitsevalta! Mutta eihän se nyt ole mahdollista.. Oli varmaan taas kohtalon ivaa, että huoneesta tullut mies näytti ärsyttävyyteen asti kiltiltä ja mukavalta. Sellaiselta tosi, sympaattiselta.

Miehellä oli kepit ja lapsen kasvot ja suu niin leveässä virneessä, ettei sellaista pitäisi sallia sairaalassa. Sairaalassa on vain ankeita loisteputkia, eikä niiden kajossa ole mitään syytä naureskella. Ainakaan silloin kun sinua yritetään murhata.

’Tyhmä tyttö. Mitä minä tuota miesparkaa mulkoilen?’ Omatunto soimasi ja yritin pehmentää vaikutelmaa  hymyllä. Lääkäriä tervehtiessäni olin kuitenkin taas entisen pistävä.

”Anteeksi, meillä vähän venähti aikataulu tuon edellisen asiakkaan kanssa..”
”Niin no, mitä nyt pari tuntia…”
”Noh.. Niin… Krhm. Me ei ollakaan vähään aikaan nähty, tulepa sisään!”

Lääkäri viittasi minut huoneeseensa ja olin jo antamassa anteeksi, kun TAAS UUSI HARJOITTELIJA yllätti. Tällä kertaa vastassani istui nuori mies. Päätin käyttäytyä. Nyökkäsin ja hymähdin tervehdykseksi, mutta vastaukseksi minua möllötettiin vain tiukan asiallisesti. Olo oli kuin kudosnäytteellä mikroskoopin alla.

Kudosnäytteet ovat tosin siinä mielessä paremmassa asemassa, ettei niiden päässä (tai jossain muualla) pyöri samaan aikaa muita arkaluontoisiksi luokiteltavia asioita.

Olin ollut aikeissa puhua ja kysyä paristakin asiasta, mutta en sitten tohtinut avata suutani nuoren miehen seuratessa korva (ja silmä) tarkkana sivusta. Olisin tietysti voinut oikeutetusti sanoa, että tahtoisin harjoittelijan poistuvan paikalta, mutta… Kun kellokin kävi sitä vauhtia (ja tekosyihin on helppo takertua), hoputin tohtorin vain uusimaan reseptini ja menin matkoihini. Matkalla autolle mieleeni palasi kokoajan lisää asioita, mitä kaikkea muuta oli pitänyt sanoa.

Ilmeisesti lääkärille pitää sitten joko soittaa tai laittaa sähköpostia. Voi, voi tätä terveyden huoltoa… Ja harjoittelijoita... Ja vaikeita asiakkaita.

Olenkohan minä vaikea asiakas? Oletko sinä vaikea asiakas? Tökkiikö tämä teksti? Pitäisikö mennä nukkumaan? Vai lukemaan kirjaa? Ehkä mietin sitä muualla ja suljen suuni tältä kerralta.

Kiitos lukemisesta ja mukavaa viikonlopun loppua!

- Malla