Terveydenhuoltoa ja tappavia katseita

Kevät tulee ja tuntuu ihan vapulta.

Tänään on paistanut aurinko, enkä tarkoita vain ulkona! Minäkin olen nimittäin ollut aivan erinomaisella tuulella! Kävinhän sentään kampaajalla!

Lopputulos on minusta ihana, joskaan Valtsu ei ole vielä nähnyt uusia hiuksia. Huomenna saatan siis kuulla näyttäväni pojalta, vaikka se ei pidä kyllä ollenkaan paikkaansa. Näin ollen uusi kampaukseni käy oikeastaan myös kotikutoisesta näöntarkastuksesta: jos vastaanotto ei miellytä, käytän Valtsun Specsaverssissä.

Mistä tuli mieleeni, että minun pitäisi käydä optikolla! Ja sitten (tai ehkä jo sitä ennen), lääkärillä. Maanantaina oli se kauan odotettu diabetespoliklinikka, mutta täytyy sanoa, ettei käynti oikein vastannut sille asettamiani odotuksia.

Aloitin tämän viikon hämmennyksen vallassa (olin sekä sen uhri, että aiheuttaja). Kiisin sairaalassa eri ovien takana ja kyselin henkilökunnalta, että: ”Missä hitossa minun pitäisi olla?” Hoitajat olivat erimielisiä. Yksi viittoi sinne, toinen tänne ja kun asiaa lopulta alettiin selvittää, huomattiin, ettei siitä tullut mitään järkevää.

Ilmeisesti sihteeri oli syventynyt tieteiskirjallisuuteen ja unohtanut epähuomiossa, etteivät asiakkaat ehkä osaakaan jakautua ja liikkua eri ajoissa ja ulottuvuuksissa. Minulle oli varattu neljä aikaa samalle kellonlyömälle!

Viimeistään nyt jokainen varmaan huomaa, että meillä oli ongelma ja huonommilla hermoilla siitä olisi voinut seurata vaikka hysteria! Vaan, eipä seurannut. Päätettiin toimia loogisesti ja niinpä minä istuin odottamaan kylmänrauhallisesti.

Odotin ensin yhdessä aulassa ja sitten toisessa. Silmänpohjakuvauksissa ei kestänyt kauaa ja sekä jalka- että diabeteshoitajalle pääsi yllättävän nopeasti. Iloinen yllätys.

Diabeteksen parhaita puolia - jalkahoito on ilmaista!

Yllätys oli myös diabeteshoitajan huoneessa istuva harjoittelija. Yleensä minulle on ihan sama, istuuko joku kuunteluoppilaana, kun kerron verensokereista, mutta toisinaan on ihan kiva, jos saa tarpeen vaatiessa sanoa, että: ”Haluan tuon pois. (Kiitos.)”

En tiedä, olisiko minulla nyt ollut mitään varsinaista tarvetta hankkiutua eroon opiskelijasta (täytyyhän niidenkin oppia!), mutta enemmän häiritsi se, ettei siihen annettu edes tilaisuutta. (Periaate.) Etenkin sitten, kun huomasin miksi tyttö näytti niin tutulta.. ”Herran jestas, kauanko minä olen istunut tuon kanssa peruskoulussa?” Vaikka, kaipa sekin nyt oli ihan sama. Ei minulla hoitajalle olisi ollut, muutenkaan mitään henkilökohtaista.

Hoitajan sijaan olin kuitenkin tahtonut puhua lääkärini kanssa, mutta sekin tuntui tällä kerralla hyvin hankalalta. Ensimmäinen ongelma oli, ettei vastaanoton ovi tahtonut aueta. Kyllästin itseni kahdessa ja puolessa tunnissa erilaisilla lääketieteellisillä julkaisuilla: lehdillä ja esitteillä. Välillä arvuuttelin oliko lääkäri edes paikalla, mutta kun seinän takaa kuului taukoamatonta pulputusta ja hekottelua, niin olin siitä kuitenkin aika varma.

Ihmettelin, eikö hekotella voisi vaikka kotona tai jos on niin hyvää pataa, niin soitella vaikka illalla? Olin aika pahana, kun seurailin poliklinikan sulkemisaikaa lähenteleviä kellonviisareita ja kun lääkärin huoneen ovi sitten viimein aukeni, katsoin sieltä tulevaa tosi rumasti. Ja heti kadutti!

Olisi vähintäänkin kohtuullista, että jos yrittää tappaa jonkun katseella, niin se joku edes näyttäisi kohtelunsa ansaitsevalta! Mutta eihän se nyt ole mahdollista.. Oli varmaan taas kohtalon ivaa, että huoneesta tullut mies näytti ärsyttävyyteen asti kiltiltä ja mukavalta. Sellaiselta tosi, sympaattiselta.

Miehellä oli kepit ja lapsen kasvot ja suu niin leveässä virneessä, ettei sellaista pitäisi sallia sairaalassa. Sairaalassa on vain ankeita loisteputkia, eikä niiden kajossa ole mitään syytä naureskella. Ainakaan silloin kun sinua yritetään murhata.

’Tyhmä tyttö. Mitä minä tuota miesparkaa mulkoilen?’ Omatunto soimasi ja yritin pehmentää vaikutelmaa  hymyllä. Lääkäriä tervehtiessäni olin kuitenkin taas entisen pistävä.

”Anteeksi, meillä vähän venähti aikataulu tuon edellisen asiakkaan kanssa..”
”Niin no, mitä nyt pari tuntia…”
”Noh.. Niin… Krhm. Me ei ollakaan vähään aikaan nähty, tulepa sisään!”

Lääkäri viittasi minut huoneeseensa ja olin jo antamassa anteeksi, kun TAAS UUSI HARJOITTELIJA yllätti. Tällä kertaa vastassani istui nuori mies. Päätin käyttäytyä. Nyökkäsin ja hymähdin tervehdykseksi, mutta vastaukseksi minua möllötettiin vain tiukan asiallisesti. Olo oli kuin kudosnäytteellä mikroskoopin alla.

Kudosnäytteet ovat tosin siinä mielessä paremmassa asemassa, ettei niiden päässä (tai jossain muualla) pyöri samaan aikaa muita arkaluontoisiksi luokiteltavia asioita.

Olin ollut aikeissa puhua ja kysyä paristakin asiasta, mutta en sitten tohtinut avata suutani nuoren miehen seuratessa korva (ja silmä) tarkkana sivusta. Olisin tietysti voinut oikeutetusti sanoa, että tahtoisin harjoittelijan poistuvan paikalta, mutta… Kun kellokin kävi sitä vauhtia (ja tekosyihin on helppo takertua), hoputin tohtorin vain uusimaan reseptini ja menin matkoihini. Matkalla autolle mieleeni palasi kokoajan lisää asioita, mitä kaikkea muuta oli pitänyt sanoa.

Ilmeisesti lääkärille pitää sitten joko soittaa tai laittaa sähköpostia. Voi, voi tätä terveyden huoltoa… Ja harjoittelijoita... Ja vaikeita asiakkaita.

Olenkohan minä vaikea asiakas? Oletko sinä vaikea asiakas? Tökkiikö tämä teksti? Pitäisikö mennä nukkumaan? Vai lukemaan kirjaa? Ehkä mietin sitä muualla ja suljen suuni tältä kerralta.

Kiitos lukemisesta ja mukavaa viikonlopun loppua!

- Malla