 |
| Kuva on Valtterin ottama ja jo pari vuotta vanha. |
Eilen olin taas Valtterilla ja kun ajoin sieltä kotiin yöllä, satoi lunta. Radiosta tuli joku balladin tapainen ja minusta se kuulosti aivan joululaululta. Ajattelin, että ’kylläpä on kaunista’ ja sitten räsähti soimaan se Lauri Tähkän renkutus! Vaihdoin kanavaa ennen kuin kyy ehti kertosäkeeseen, mutta fiilis oli mennyt. Nyt olin käyttämässä koiraa lenkillä, kun se tuli takaisin.
Hämmentävää, olen aina inhonnut talvea: kylmiä ilmoja, pimeitä iltoja, lunta, kerrospukeutumista, villasukkia, suksia, talviurheilua, koiran kanssa talvella ulkoilemista, auton ikkunoiden rappaamista, auton talliin ajamista ja penkinlämmittimen odottamista… Ja nyt yhtäkkiä talven tulo tuntuukin sitten miellyttävältä!
En keksi tälle äkilliselle sekopäisyydelle muuta selitystä kuin sen, että olen sairauslomalla. Jos pakkasmittari näyttä miinus viittä, voin vetää verhot ikkunan eteen ja päättää (hetkellisesti), etten pistä nokkaani ulos ennen ensi kesää. Eihän minulla ole mitään PAKKOA mennä minnekään!
Kiitos sairauslomani, myös villakangastakkikauteni on kestänyt tänä vuonna pidempään kuin yhtenäkään edellisistä. Jos joutuisin viettämään ulkona kymmentä minuuttia pidempiä aikoja, olisin jo aikaa sitten vaihtanut untuvaiseen eskimo-lookkiini. Jos asiaa siis tältä kannalta katsoo, niin onni on selvästi puolellani: saanpa leikkiä perhosta, pikkuisen pidempään!
Oikeasti minulla on välillä kova ikävä koulua, enkä saa aikaani oikein kulumaan kotona. Päivät käytän nukkumalla ja iltaisin istun koneella tai luen kirjoja. Nyt parina päivänä olen ollut aktiivisempi lukija.
Tällä hetkellä, minulla on kesken Daphne du Maurierin teos, Rebekka. Se on oikein viehättävä, joskin päähenkilö on lievästi ärsyttävä: muistuttaa vähän liikaa minua. Olemme nuoria ja ujoja ja tahtoisimme molemmat, että miehemme (tai poikaystävämme) kutsuisi meitä enkeleiksi.
Luin ja haaveilin sitä eilen aamulla, mutten tosiaan osannut odottaa illalla, kun Valtteri sitten yllätti ja sanoi, että: ”Sinä olet minun pieni enkelini.” Ihana lämmön tunne levisi, koko ruumiiseeni. Se oli sellaista hupsua, tyttömäistä iloa. Hyi.
Sitä edellisenä päivänä olin saanut puhelun kummisedältäni ja se onkin maininnan arvoinen tapahtuma, sillä emme ole puhuneet liki 16 vuoteen. Nytkään emme ehtineet montaa sanaa vaihtamaan, mutta ilmeisesti hän sai sanottua oleellisimman:
”Älä koskaan luovuta ja usko aina itseesi.” Ja ”Tahdotko kitaratunteja?”
Tällaisen jälkeen edes anorektikon iltapala ei voi olla kuin onnistunut.
- Malla
Hämmentävää, olen aina inhonnut talvea: kylmiä ilmoja, pimeitä iltoja, lunta, kerrospukeutumista, villasukkia, suksia, talviurheilua, koiran kanssa talvella ulkoilemista, auton ikkunoiden rappaamista, auton talliin ajamista ja penkinlämmittimen odottamista… Ja nyt yhtäkkiä talven tulo tuntuukin sitten miellyttävältä!
En keksi tälle äkilliselle sekopäisyydelle muuta selitystä kuin sen, että olen sairauslomalla. Jos pakkasmittari näyttä miinus viittä, voin vetää verhot ikkunan eteen ja päättää (hetkellisesti), etten pistä nokkaani ulos ennen ensi kesää. Eihän minulla ole mitään PAKKOA mennä minnekään!
Kiitos sairauslomani, myös villakangastakkikauteni on kestänyt tänä vuonna pidempään kuin yhtenäkään edellisistä. Jos joutuisin viettämään ulkona kymmentä minuuttia pidempiä aikoja, olisin jo aikaa sitten vaihtanut untuvaiseen eskimo-lookkiini. Jos asiaa siis tältä kannalta katsoo, niin onni on selvästi puolellani: saanpa leikkiä perhosta, pikkuisen pidempään!
Oikeasti minulla on välillä kova ikävä koulua, enkä saa aikaani oikein kulumaan kotona. Päivät käytän nukkumalla ja iltaisin istun koneella tai luen kirjoja. Nyt parina päivänä olen ollut aktiivisempi lukija.
Tällä hetkellä, minulla on kesken Daphne du Maurierin teos, Rebekka. Se on oikein viehättävä, joskin päähenkilö on lievästi ärsyttävä: muistuttaa vähän liikaa minua. Olemme nuoria ja ujoja ja tahtoisimme molemmat, että miehemme (tai poikaystävämme) kutsuisi meitä enkeleiksi.
Luin ja haaveilin sitä eilen aamulla, mutten tosiaan osannut odottaa illalla, kun Valtteri sitten yllätti ja sanoi, että: ”Sinä olet minun pieni enkelini.” Ihana lämmön tunne levisi, koko ruumiiseeni. Se oli sellaista hupsua, tyttömäistä iloa. Hyi.
Sitä edellisenä päivänä olin saanut puhelun kummisedältäni ja se onkin maininnan arvoinen tapahtuma, sillä emme ole puhuneet liki 16 vuoteen. Nytkään emme ehtineet montaa sanaa vaihtamaan, mutta ilmeisesti hän sai sanottua oleellisimman:
”Älä koskaan luovuta ja usko aina itseesi.” Ja ”Tahdotko kitaratunteja?”
Tällaisen jälkeen edes anorektikon iltapala ei voi olla kuin onnistunut.
- Malla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti