Hei tonttu-ukot hyppikää – hetken vielä kerkiää!

Tapaninpäivä.

Joulu alkaa olla ohi ja tiedättekö mitä? Ei haittaa yhtään! Oikeastaan minä jo oikein odotan arkea. Odotan, että kaapit tyhjenevät suklaasta ja pakastin pipareista. Sitä, ettei enää tarvitse vatkata kermavaahtoa rosollikastikkeeksi ja massuttaa sitä sitten huolestuttavan hyvällä omallatunnolla, kun jouluna anorektikollakin on lupa herkutella.

Olen kyllä nauttinut ruokaluvasta tai (itse määritellystä) -pakosta täysin vatsoin. Ihmettelenkin edelleen sitä, miten olen pystynyt kahtena peräkkäisenä päivänä istumaan katettuun pöytään ja kauhomaan suuhuni laatikoita, salaattia, rosollia ja rosollikastiketta. Kun mukaan ynnätään vielä suklaat ja piparit, niin syömäni joulukalorit ylittivät varmaan normaalin viikkoannokseni. Hienoa!

Olen tyytyväinen itseeni ja erityisesti siksi, että kun nyt ajattelen (ja kuvailen!!) kaikkea syömääni, se ei järkytä tai hävetä minua ollenkaan. En ajattele paastoa, ruokalakkoa tai mitään muutakaan rangaistusta mahdollisesti kasvaneesta vatsasta. Itse asiassa, en ole edes aivan vakuuttunut siitä, että vatsani olisi kokenut minkäänlaista laajenemista. Oikeastaan se näyttää samalta kuin aina, ehkä jopa pikkuisen paremmalta!

Silti kaipaan arkea ja sitä tuttua, turvallista kuria. Tämä syöminen ja syömiskulissin ylläpitäminen on raskasta, enkä ole enää nyt loppuvaiheessa jaksanut välttyä epämääräisiltä vessareissuilta. Etenkään kun mielialani vaihtelevat kuin murrosikäisellä. Selittyyköhän se uudella hormonilääkityksellä?

Erityisesti aatonaatto oli kamala päivä. Kiukuttelin aamusta iltaan enkä keksinyt huonolle tuulelleni mitään sen parempaa selitystä, kuin että olin saanut kaikki leipomukset leivottua ja lahjat paketoitua… ’Mitä tässä enää voi tehdä?’

Valtteri sai lahjaksi toffeeta ja pahantuulisen pikkulinnun.
Muita muistin taiteella, karamelleillä ja pikkuleivillä.
Nams, nams!

Ehkä olen ollut aiemmin liian naiivi tai sitten en vain muista, miten ihanaa on auttaa ja ajatella muita! Ihan parasta. Sanotaan, että lahja on antajalleen ilo, mutta tänä vuonna se oli liioittelematta nautinto! Valtterin lahjasta sain sitä paitsi vielä suunnatonta hupia!

Angry birds on ollut tämän vuoden hittituote, eikä sen toteamiseen olisi tarvinnut lukea lehtiä. Minulla oli hieman vaikeuksia, kun päätin lahjoa poikaystäväni punaisella pehmotirpalla ja joka paikassa myytiin vain ei-oota. Lahja vaati neljä reissua ja kolme paikkakuntaa. Onneksi lopulta löysin etsimäni eräästä pienestä peliliikkeestä ja rakastuin pehmopalleroon niin silmittömästi, että olisin melkein tahtonut pitää sen itselläni!

Omia paketteja aukoessa unohdin kuitenkin kateuteni. Mikä oli aika ihana, niin äidin ja isän antama lahja. Sain samettirasian, jonka sisällöstä minulla oli jo avatessa aavistus. Aavistus oli oikea ja helmen valkea. Sain kaulanauhan, rannerenkaan ja korvakorut.

Olen haaveillut helmistä, siitä asti kun valmistuin viime keväänä koulusta. Toteutin haaveeni ja tilasin päättäjäispukuni Lontoosta. Se oli (on!) kaunis 50-luvun mukainen kellohame ja tarvitsi ehdottomasti kaverikseen helmet. Helmet ovat ajattomat ja kauniit. Ne säilyttävät aina arvonsa eikä koskaan tarvitse pelätä, että ne menisivät muodista.

Mitä sinä tahtoisit itsellesi?

 

- Malla